– Hei, voinko olla avuksi? kuului hänen selkänsä takaa. Anna pomppasi pystyyn ja kääntyi kykenemättä hetkeen sanomaan mitään. Miehen silmät tuikkivat ystävällisesti ja hieman huvittuneesti.
– Voi, kiitos… en tiedä… etsin korvakoruani, hän sai vaivoin vastattua. ‒ Se varmaankin putosi sillalle.
Anna yritti rauhoittua. Äkillinen ylösnouseminen pyörrytti. Hän hengitti syvään. Se vielä puuttuisi, että hän kaatuisi miehen jalkoihin. Kuinka hän ei ollut kuullut tämän askeleita? Ja nyt mies katsoi häntä jo huolestuneen näköisenä. Samassa Anna näki itsensä miltei konttaamassa sillalla ja purskahti nauruun.
Sinä iltana hän oli pysähtynyt puoleen väliin vanhaa kaarisiltaa. Joen aallot pauhasivat sen alla kuin myrskyn edellä. Oli syyssateiden aika tai niin hän ainakin toivoi ja odotti, sadetta hän olikin lähtenyt vastaanottamaan. Helteisen elokuun päätyttyä aurinko oli yhä vain sitkeästi noussut taivaalle, niin että se jo kyllästytti häntä. Syksy oli hänen vuodenaikansa. Joka syksy hän odotti tuulia, sateita, pimeyttä. Silloin hän saattoi antaa itselleen luvan, keväästä jatkuneen esilläolon jälkeen, kuten hänestä aina tuntui, kääntyä taas sisään päin ja levätä itsessään.
Vielä hetki sitten oli satanut kuin kokeeksi muutaman minuutin ajan. Enää kuului vai aaltojen pärske niiden iskeytyessä rantakiviin. Tähän aikaan illasta oli hiljaista, autoja ajoi harvakseen ja vain muutama lenkkeilijä oli juossut hänen ohitseen. Sillalta etelään joki laski mereen, jonka hyvällä säällä saattoi nähdä häämöttävän kaukana edessä. Keltaisen talon lähellä joki oli kapea ja sen molemmin puolin nousivat jyrkät kalliot ikivanhoine puineen.
Sipaistuaan hiukset pois poskilta hän oli huomannut, että toinen korvakoruista oli pudonnut. Harmissaan hän oli alkanut etsiä sitä kulkien selkä kumarassa takaisin tuloreittiään. Voimakas tuuli oli häivyttänyt miehen askelten äänet.
Myöhemmin Anna ei koskaan ollut täysin varma oliko syksy todella ollut niin kaunis kuin hän sen muisti vai oliko hän ollut vain niin onnellinen, että syksy jäi mieleen kauniimpana kuin yksikään moniin vuosiin. Eikä hän enää ollut kaivannut sateita ja tuulia. Nyt hän oli rakastanut tätä lempeästi hyvästelevää syksyä, sen ruskaista hehkeyttä, jota jatkui aina lokakuun lopulle asti. Hän oli nauttinut lämmöstä ja auringosta. Ja onnestaan.
Oli ollut toisenlainenkin syksy. Keltaisen talon mustalainen, joksi hän oli Raulia leikkisästi kutsunut, oli kuollut syksyn juuri luodessa ensi värejään. Mies oli ollut hänen suuri rakkautensa, vähän levoton, vähän ristiriitainen ihminen, jonka kanssa suhde oli alkanut nuorena, päättynyt eroon ja jatkunut taas. – Me emme kerta kaikkiaan pääse eroon toisistamme, oli Rauli joskus huokaissut, katsonut häntä pää kallellaan, hymyillyt ja vetänyt syliinsä. – Enkä totisesti tahtoisikaan.
Ennen Erikiin tutustumista hän oli asunut talossaan poikansa ja tyttärensä kanssa. Mutta nyt saattoi olla muutto edessä, sillä tontin viertä kulkeva tie ei enää riittänyt kasvavalle liikenteelle ja kunnan päättäjät taivuttelivat ahkerasti Annaa myymään osan tontistaan leveämpää tietä varten. Ajatuskin jäädä taloon asumaan sen jälkeen tuntui mahdottomalta, sillä tie tulisi liian lähelle taloa. Myös kaunis vanha kaarisilta saisi väistyä uuden tieltä. Anna rakasti katsella sitä keittiön ikkunasta.
- - -
– Äiti, äiti, kuule, me mennään huomenna koko luokka retkelle, huusi Emppu tultuaan kotiin kaverinsa luota, jonne hän oli mennyt suoraan koulusta. Posket punoittivat juoksemisesta, reppu lensi eteisen tuolille ja siitä lattialle ja kengät kopsahtivat kenkätelineen viereen. Anna oli mennyt ovelle poikaa vastaan kun oli kuullut tämän kopistelevan portaissa. Kädessään tällä oli nuhruinen paperi, joka oli päivitetty edellisellä viikolla. – Sori, se oli unohtanut itsensä reppuun, poika sanoi virnistäen. – Ja kuule, Tomi tulee meille kohta. Käyhän se sulle? Hän katsoi kysyvästi äitiään ja tuike silmissään nyökkäsi heti perään niin kuin olisi kysynyt itseltään.
– Entä läksyt?
– Joo, joo, mä tein ne Tomilla. Oli ihan helppoja. Onks ruokaa?
Puolen tunnin päästä Anna katseli pojan menoa kohti huonettaan ja muistutti repusta ja kengistä, jotka lojuivat eteisen lattialla.
– Joo, joo, kohta, kuului sulkeutuvan oven takaa.
Illalla he istuivat kolmistaan keittiön pöydän ääressä. Ilta oli ihmeen lämmin, oltiinhan vasta huhtikuussa, ja Anna oli avannut ikkunan hieman raolleen. Erik oli mennyt hakemaan entisen naisystävänsä luota joitakin sinne jääneitä tavaroitaan, viimeisiä. Vihdoinkin, Anna ajatteli, vihdoinkin se suhde oli lopullisesti ohi. Paula oli pitänyt miehestä kiinni viimeiseen asti, varsinkin sen jälkeen kun oli saanut tietää heidän naimisiin menostaan.
Lapset olivat syöneet iltapalansa ja Emppu jatkoi vielä jutteluaan päivän tapahtumista. Jonakin päivänä näitä hetkiä ei enää olisi, poika kasvaisi ja juttelisi asiansa kavereilleen, ainakin salaisimmat, Anna ajatteli haikeana. Hän oli aina nauttinut näistä kolmenkeskisistä tuokioista lastensa kanssa. Tytär, Emilia, joka oli jo käynyt käsi- ja suupesulla, koska oli ollut puurossa yltä päältä, istui sylissä ja näpräsi hänen puseronsa nappirivistöä. Nyt on kuin ennen vanhaan, hän huomasi ajattelevansa. Samassa poika kertoi silmät loistaen vitsin, jonka oli Erikiltä kuullut ja perään kysyi, koska tämä tulee kotiin. Enää ei ole epäilystäkään pojan tunteista, Anna ajatteli kesken naurunsa. Mies oli osannut hienosti lähestyä lapsia ja juuri Emppua, joka oli torjunut pitkään Erikin tutustumisyritykset. Heidän suhteensa alussa oli poika ruvennut nukkumaan isänsä kuva tyynyn vieressä, alkuun ihan kainalossa. Jo jonkin aikaa kuva oli pysynyt omalla paikallaan koulupöydällä.
Pojan mentyä huoneeseensa Anna jäi vielä istumaan Emilian kanssa keittiöön, sillä hän ei raskinut keskeyttää tyttöä jota yhä kiinnosti hänen puseronsa napit, joista hän oli jo luetellut ties kuinka monennen kerran “pappilukkaritalonpoikakuppari -lorua”. Lopulta tyttö väsähti ja Anna vei hänet iltapesujen jälkeen sänkyyn. Hän luki pienen iltasadun ja lauloi tytön uneen. Sitten hän meni keittiöön odottamaan, milloin Empun pää kurkistaisi kylpyhuoneesta, jossa poika oli vuorostaan iltapesulla. Sen jälkeen oli taas iltasadun vuoro, pari iltalaulua ja hyvän yön toivotukset.
Anna palasi keittiön pöydän ääreen, sillä sieltä näkyi parhaiten kaunis kaarisilta. Hän keitti itselleen kaakaota ja istui mietteissään. Ei hän kaivannut aikaa ennen Erikiä. He olivat asuneet yhdessä jo edellisen vuoden lopusta lähtien ja hän tunsi syvää kiintymystä tätä rauhallista, lempeää miestä kohtaan. Häät pidettäisiin toukokuussa maistraatissa. Anna halusi vain läheiset ympärilleen. Hän oli kerran aiemmin ollut avioliitossa, viettänyt kauniit, isot häät ja se riitti. Nyt kun lapsi teki tuloaan, hän halusi rauhoittaa elämänsä ja ennen kaikkea Empun ja Emilian elämän.
Lapsi oli vasta alkutekijöissään. Ehkäisy oli pettänyt pahemman kerran, ja vaikka hän ehdottomasti halusi pitää lapsen ja vaikka tunsi rakastavansa Erikiä, häntä pelotti. Niin kuin asiat olisivat edenneet niin nopeasti, että jokin hänen mielessään ei kestänyt vauhtia. Myös talon kohtalo huolestutti. Hän ei olisi halunnut muuttaa pois, mutta tiesi kyllä, että kunnan päättäjät saisivat lopulta voiton, vaikka pakkolunastuksella. Tie oli yksinkertaisesti liian kapea ja kokonaan uuden väylän rakentaminen olisi tullut kunnalle liian kalliiksi. Vain hänen Keltainen saarekkeensa, kuten hän tonttiaan kutsui, oli leveämmän tien esteenä. Tontti taloineen oli Raulin suvun nimissä ja he olivat valmiit myymään osan tontista ja vaikka koko tontin taloineen tietä varten, jos Anna vain suostuisi.
Kauhukseen Anna oli huomannut alkaneensa usein muistella Raulia. Ja vielä pahempaa, hän oli alkanut ikävöidä miestä.
Erik kertoi kotiin tultuaan, että Paula oli pakannut hänen tavaransa valmiiksi. – Kaikki on hyvin, mies vakuutteli Annalle. – Paula on rauhoittunut, oli ihan asiallinen, jopa ystävällinen. Ei enää huutoja, kohtauksia, varjostamista, seuraamista. Toivottavasti näin jatkuukin. Miten sinä olet voinut? Entä lapset? Kaikki ok? Mies katsoi häntä lämpimästi silmiin, otti Annan kädet omien käsiensä väliin ja hyväili niitä. – Kätesi ovat kylmät. Erik nousi ja kävi sulkemassa ikkunan, istahti sitten takaisin Annan viereen ja alkoi hieroa hänen kädenselkiään.
- - -
Hääpäivä olisi pian, ja he olivat tänään riidelleet pahemmin kuin koskaan aiemmin. Annaa itketti. Hormoneista tämän täytyy johtua, en oikeasti ole tällainen hermokimppu, hän ajatteli tuskastuneena. Riidat koskivat aina yhtä ja samaa, Keltaista taloa, taloa, joka merkitsi hänelle niin paljon ja sen pihapiiri, vieressä virtaava joki ja silta sen yli, korkeat kalliot, puut ja kaukaa häämöttävä meri, joka oli siellä vaikkei sitä voinutkaan aina nähdä.
Empun hoitovapaalla Anna oli opetellut purkamaan tarmoaan maahan. Alkuun hän istutti sinne vain vihanneksia ja kukkia. Mutta Raulin kuoleman jälkeen pihapiiri sai syvemmän merkityksen. Hän oli kevään koittaessa ruvennut melkein asumaan siellä, kuin olisi etsinyt maan uumenista vastausta miehen kuolemaan. Se oli hänen terapeuttinsa, jolle hän itki, huusi tuskansa ulos, aina kun Emppu oli hänen äidillään hoidossa tai ystävien luona, jotka näin auttoivat ja tukivat häntä.
Maa, johon hän purki surunsa, tuskansa ja ikävänsä, sai tuntea myös hänen raivonsa, kun hän hurjana kaivoi multaa milloin taimille, milloin siemenille. – Sinä, onneton! Sinä tiesit, että sumu on nousemassa ja silti lähdit sille helvetin lennolle! Senkin hurjapää! hän huusi naapureista piittaamatta. Kun Emppu tuli kotiin, hän jaksoi taas pyörittää heidän arkeaan ja tukea lastaan, joka kaipasi isäänsä.
Sinä iltana hän oli pysähtynyt puoleen väliin vanhaa kaarisiltaa. Joen aallot pauhasivat sen alla kuin myrskyn edellä. Oli syyssateiden aika tai niin hän ainakin toivoi ja odotti, sadetta hän olikin lähtenyt vastaanottamaan. Helteisen elokuun päätyttyä aurinko oli yhä vain sitkeästi noussut taivaalle, niin että se jo kyllästytti häntä. Syksy oli hänen vuodenaikansa. Joka syksy hän odotti tuulia, sateita, pimeyttä. Silloin hän saattoi antaa itselleen luvan, keväästä jatkuneen esilläolon jälkeen, kuten hänestä aina tuntui, kääntyä taas sisään päin ja levätä itsessään.
Vielä hetki sitten oli satanut kuin kokeeksi muutaman minuutin ajan. Enää kuului vai aaltojen pärske niiden iskeytyessä rantakiviin. Tähän aikaan illasta oli hiljaista, autoja ajoi harvakseen ja vain muutama lenkkeilijä oli juossut hänen ohitseen. Sillalta etelään joki laski mereen, jonka hyvällä säällä saattoi nähdä häämöttävän kaukana edessä. Keltaisen talon lähellä joki oli kapea ja sen molemmin puolin nousivat jyrkät kalliot ikivanhoine puineen.
Sipaistuaan hiukset pois poskilta hän oli huomannut, että toinen korvakoruista oli pudonnut. Harmissaan hän oli alkanut etsiä sitä kulkien selkä kumarassa takaisin tuloreittiään. Voimakas tuuli oli häivyttänyt miehen askelten äänet.
Myöhemmin Anna ei koskaan ollut täysin varma oliko syksy todella ollut niin kaunis kuin hän sen muisti vai oliko hän ollut vain niin onnellinen, että syksy jäi mieleen kauniimpana kuin yksikään moniin vuosiin. Eikä hän enää ollut kaivannut sateita ja tuulia. Nyt hän oli rakastanut tätä lempeästi hyvästelevää syksyä, sen ruskaista hehkeyttä, jota jatkui aina lokakuun lopulle asti. Hän oli nauttinut lämmöstä ja auringosta. Ja onnestaan.
Oli ollut toisenlainenkin syksy. Keltaisen talon mustalainen, joksi hän oli Raulia leikkisästi kutsunut, oli kuollut syksyn juuri luodessa ensi värejään. Mies oli ollut hänen suuri rakkautensa, vähän levoton, vähän ristiriitainen ihminen, jonka kanssa suhde oli alkanut nuorena, päättynyt eroon ja jatkunut taas. – Me emme kerta kaikkiaan pääse eroon toisistamme, oli Rauli joskus huokaissut, katsonut häntä pää kallellaan, hymyillyt ja vetänyt syliinsä. – Enkä totisesti tahtoisikaan.
Ennen Erikiin tutustumista hän oli asunut talossaan poikansa ja tyttärensä kanssa. Mutta nyt saattoi olla muutto edessä, sillä tontin viertä kulkeva tie ei enää riittänyt kasvavalle liikenteelle ja kunnan päättäjät taivuttelivat ahkerasti Annaa myymään osan tontistaan leveämpää tietä varten. Ajatuskin jäädä taloon asumaan sen jälkeen tuntui mahdottomalta, sillä tie tulisi liian lähelle taloa. Myös kaunis vanha kaarisilta saisi väistyä uuden tieltä. Anna rakasti katsella sitä keittiön ikkunasta.
- - -
– Äiti, äiti, kuule, me mennään huomenna koko luokka retkelle, huusi Emppu tultuaan kotiin kaverinsa luota, jonne hän oli mennyt suoraan koulusta. Posket punoittivat juoksemisesta, reppu lensi eteisen tuolille ja siitä lattialle ja kengät kopsahtivat kenkätelineen viereen. Anna oli mennyt ovelle poikaa vastaan kun oli kuullut tämän kopistelevan portaissa. Kädessään tällä oli nuhruinen paperi, joka oli päivitetty edellisellä viikolla. – Sori, se oli unohtanut itsensä reppuun, poika sanoi virnistäen. – Ja kuule, Tomi tulee meille kohta. Käyhän se sulle? Hän katsoi kysyvästi äitiään ja tuike silmissään nyökkäsi heti perään niin kuin olisi kysynyt itseltään.
– Entä läksyt?
– Joo, joo, mä tein ne Tomilla. Oli ihan helppoja. Onks ruokaa?
Puolen tunnin päästä Anna katseli pojan menoa kohti huonettaan ja muistutti repusta ja kengistä, jotka lojuivat eteisen lattialla.
– Joo, joo, kohta, kuului sulkeutuvan oven takaa.
Illalla he istuivat kolmistaan keittiön pöydän ääressä. Ilta oli ihmeen lämmin, oltiinhan vasta huhtikuussa, ja Anna oli avannut ikkunan hieman raolleen. Erik oli mennyt hakemaan entisen naisystävänsä luota joitakin sinne jääneitä tavaroitaan, viimeisiä. Vihdoinkin, Anna ajatteli, vihdoinkin se suhde oli lopullisesti ohi. Paula oli pitänyt miehestä kiinni viimeiseen asti, varsinkin sen jälkeen kun oli saanut tietää heidän naimisiin menostaan.
Lapset olivat syöneet iltapalansa ja Emppu jatkoi vielä jutteluaan päivän tapahtumista. Jonakin päivänä näitä hetkiä ei enää olisi, poika kasvaisi ja juttelisi asiansa kavereilleen, ainakin salaisimmat, Anna ajatteli haikeana. Hän oli aina nauttinut näistä kolmenkeskisistä tuokioista lastensa kanssa. Tytär, Emilia, joka oli jo käynyt käsi- ja suupesulla, koska oli ollut puurossa yltä päältä, istui sylissä ja näpräsi hänen puseronsa nappirivistöä. Nyt on kuin ennen vanhaan, hän huomasi ajattelevansa. Samassa poika kertoi silmät loistaen vitsin, jonka oli Erikiltä kuullut ja perään kysyi, koska tämä tulee kotiin. Enää ei ole epäilystäkään pojan tunteista, Anna ajatteli kesken naurunsa. Mies oli osannut hienosti lähestyä lapsia ja juuri Emppua, joka oli torjunut pitkään Erikin tutustumisyritykset. Heidän suhteensa alussa oli poika ruvennut nukkumaan isänsä kuva tyynyn vieressä, alkuun ihan kainalossa. Jo jonkin aikaa kuva oli pysynyt omalla paikallaan koulupöydällä.
Pojan mentyä huoneeseensa Anna jäi vielä istumaan Emilian kanssa keittiöön, sillä hän ei raskinut keskeyttää tyttöä jota yhä kiinnosti hänen puseronsa napit, joista hän oli jo luetellut ties kuinka monennen kerran “pappilukkaritalonpoikakuppari -lorua”. Lopulta tyttö väsähti ja Anna vei hänet iltapesujen jälkeen sänkyyn. Hän luki pienen iltasadun ja lauloi tytön uneen. Sitten hän meni keittiöön odottamaan, milloin Empun pää kurkistaisi kylpyhuoneesta, jossa poika oli vuorostaan iltapesulla. Sen jälkeen oli taas iltasadun vuoro, pari iltalaulua ja hyvän yön toivotukset.
Anna palasi keittiön pöydän ääreen, sillä sieltä näkyi parhaiten kaunis kaarisilta. Hän keitti itselleen kaakaota ja istui mietteissään. Ei hän kaivannut aikaa ennen Erikiä. He olivat asuneet yhdessä jo edellisen vuoden lopusta lähtien ja hän tunsi syvää kiintymystä tätä rauhallista, lempeää miestä kohtaan. Häät pidettäisiin toukokuussa maistraatissa. Anna halusi vain läheiset ympärilleen. Hän oli kerran aiemmin ollut avioliitossa, viettänyt kauniit, isot häät ja se riitti. Nyt kun lapsi teki tuloaan, hän halusi rauhoittaa elämänsä ja ennen kaikkea Empun ja Emilian elämän.
Lapsi oli vasta alkutekijöissään. Ehkäisy oli pettänyt pahemman kerran, ja vaikka hän ehdottomasti halusi pitää lapsen ja vaikka tunsi rakastavansa Erikiä, häntä pelotti. Niin kuin asiat olisivat edenneet niin nopeasti, että jokin hänen mielessään ei kestänyt vauhtia. Myös talon kohtalo huolestutti. Hän ei olisi halunnut muuttaa pois, mutta tiesi kyllä, että kunnan päättäjät saisivat lopulta voiton, vaikka pakkolunastuksella. Tie oli yksinkertaisesti liian kapea ja kokonaan uuden väylän rakentaminen olisi tullut kunnalle liian kalliiksi. Vain hänen Keltainen saarekkeensa, kuten hän tonttiaan kutsui, oli leveämmän tien esteenä. Tontti taloineen oli Raulin suvun nimissä ja he olivat valmiit myymään osan tontista ja vaikka koko tontin taloineen tietä varten, jos Anna vain suostuisi.
Kauhukseen Anna oli huomannut alkaneensa usein muistella Raulia. Ja vielä pahempaa, hän oli alkanut ikävöidä miestä.
Erik kertoi kotiin tultuaan, että Paula oli pakannut hänen tavaransa valmiiksi. – Kaikki on hyvin, mies vakuutteli Annalle. – Paula on rauhoittunut, oli ihan asiallinen, jopa ystävällinen. Ei enää huutoja, kohtauksia, varjostamista, seuraamista. Toivottavasti näin jatkuukin. Miten sinä olet voinut? Entä lapset? Kaikki ok? Mies katsoi häntä lämpimästi silmiin, otti Annan kädet omien käsiensä väliin ja hyväili niitä. – Kätesi ovat kylmät. Erik nousi ja kävi sulkemassa ikkunan, istahti sitten takaisin Annan viereen ja alkoi hieroa hänen kädenselkiään.
- - -
Hääpäivä olisi pian, ja he olivat tänään riidelleet pahemmin kuin koskaan aiemmin. Annaa itketti. Hormoneista tämän täytyy johtua, en oikeasti ole tällainen hermokimppu, hän ajatteli tuskastuneena. Riidat koskivat aina yhtä ja samaa, Keltaista taloa, taloa, joka merkitsi hänelle niin paljon ja sen pihapiiri, vieressä virtaava joki ja silta sen yli, korkeat kalliot, puut ja kaukaa häämöttävä meri, joka oli siellä vaikkei sitä voinutkaan aina nähdä.
Empun hoitovapaalla Anna oli opetellut purkamaan tarmoaan maahan. Alkuun hän istutti sinne vain vihanneksia ja kukkia. Mutta Raulin kuoleman jälkeen pihapiiri sai syvemmän merkityksen. Hän oli kevään koittaessa ruvennut melkein asumaan siellä, kuin olisi etsinyt maan uumenista vastausta miehen kuolemaan. Se oli hänen terapeuttinsa, jolle hän itki, huusi tuskansa ulos, aina kun Emppu oli hänen äidillään hoidossa tai ystävien luona, jotka näin auttoivat ja tukivat häntä.
Maa, johon hän purki surunsa, tuskansa ja ikävänsä, sai tuntea myös hänen raivonsa, kun hän hurjana kaivoi multaa milloin taimille, milloin siemenille. – Sinä, onneton! Sinä tiesit, että sumu on nousemassa ja silti lähdit sille helvetin lennolle! Senkin hurjapää! hän huusi naapureista piittaamatta. Kun Emppu tuli kotiin, hän jaksoi taas pyörittää heidän arkeaan ja tukea lastaan, joka kaipasi isäänsä.
Sitten Anna alkoi istuttaa puita. Hän juoksi viherliikkeissä ostamassa siemeniä ja taimia ja luki alan kirjallisuutta kunnes osasi tärkeimmät asiat vaikka unissaan. – Viidakkoako sinä rakennat? kysyivät naapurit, suku ja ystävät. Maasta nousi kuusiaidan alkua ja vaahteroita. Metsävaahtera oli hänen lempilapsensa ja sitä hän istutti eniten. Mitä useampi taimi lähti kohoamaan kohti taivaita, sitä varmempi hän oli selviytymisestään. Omenapuita piha oli alun alkaenkin täynnä. Sisätilat valtasivat huonekumi-, sitruuna- ja appelsiinipuut sekä erilaiset palmut.
Emppukin alkoi tonkia maata nenä mullassa ja heiluttaa tarmokkaasti lapiotaan. Toisinaan he vain istuivat sylikkäin tai vierekkäin lämpimässä, tuoksuvassa maassa.
Erik oli tullut töistä riidan jälkeisenä päivänä. He olivat yrittäneet sopia, mutta yhä ilmassa kiersi jotakin surullista, katkeraa. Vaikka mies asui Keltaisessa talossa, hän ei kyennyt kutsumaan sitä kodiksi, vain taloksi. Mutta Anna ei enää hokenut muuttavansa sieltä vasta kun oli pakko. Häät hän kuitenkin halusi pitää keltaisessa talossa, ja alkoi olla jo kiire päättää asia. Riita oli alkamassa uudelleen. – Miksi? kysyi Erik viattomalla äänellä aivan kuin olisi kysynyt ensimmäistä kertaa, – miksi täällä? Eikö sinun ole jo aika haudata menneet! En halua tätä kirottua taloa meidän yhteiseen tulevaisuuteemme. Onhan tästä puhuttu, mies puuskahti. – Eikä tämä tarkoita sitä ettenkö ymmärtäisi mitä tämä kaikki on sinulle merkinnyt. Mutta haluan pois täältä. Pidithän itsekin siitä talosta, jota kävimme viimeksi katsomassa. Mehän varasimme sen jo! Kuinka monta kertaa meidän pitää jauhaa tätä samaa asiaa?
– Niin, sanoi Anna hiljaa. – Tiedän, että ymmärrät. Mutta jos saan pitää häät täällä, minulle jää viimeisenä kuvana aika sinun kanssasi tässä talossa. Onnellinen aika. Erik katsoi häntä, otti muutaman heitä erottaneen askeleen Annan luo ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Äänellä, joka oli sekoitus hellyyttä ja katkeruutta, hän sanoi: – Tämä kirottu talo on sinun pakkomielteesi.
Erik oli tullut töistä riidan jälkeisenä päivänä. He olivat yrittäneet sopia, mutta yhä ilmassa kiersi jotakin surullista, katkeraa. Vaikka mies asui Keltaisessa talossa, hän ei kyennyt kutsumaan sitä kodiksi, vain taloksi. Mutta Anna ei enää hokenut muuttavansa sieltä vasta kun oli pakko. Häät hän kuitenkin halusi pitää keltaisessa talossa, ja alkoi olla jo kiire päättää asia. Riita oli alkamassa uudelleen. – Miksi? kysyi Erik viattomalla äänellä aivan kuin olisi kysynyt ensimmäistä kertaa, – miksi täällä? Eikö sinun ole jo aika haudata menneet! En halua tätä kirottua taloa meidän yhteiseen tulevaisuuteemme. Onhan tästä puhuttu, mies puuskahti. – Eikä tämä tarkoita sitä ettenkö ymmärtäisi mitä tämä kaikki on sinulle merkinnyt. Mutta haluan pois täältä. Pidithän itsekin siitä talosta, jota kävimme viimeksi katsomassa. Mehän varasimme sen jo! Kuinka monta kertaa meidän pitää jauhaa tätä samaa asiaa?
– Niin, sanoi Anna hiljaa. – Tiedän, että ymmärrät. Mutta jos saan pitää häät täällä, minulle jää viimeisenä kuvana aika sinun kanssasi tässä talossa. Onnellinen aika. Erik katsoi häntä, otti muutaman heitä erottaneen askeleen Annan luo ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Äänellä, joka oli sekoitus hellyyttä ja katkeruutta, hän sanoi: – Tämä kirottu talo on sinun pakkomielteesi.
– Paljon mahdollista. Anna työnsi miehen luotaan ja jatkoi ääni kireänä: – Myös Emppu ja Emilia ovat osa menneisyyttäni ja olematta sinun he ovat osa meidän yhteistä tulevaisuuttamme. Hän olisi voinut purra kielensä poikki. Ei hän ollut tahtonut loukata Erikiä. Hän tiesi, että mies rakasti häntä, heitä kaikkia ja halusi vain hyvää, mutta ei voinut olla sanomatta: – Tämä on myös lasteni koti, jonne he ovat syntyneet ja johon he ovat kasvaneet kiinni. Heillä on oikeus muistoihinsa, heillä ainakin on oikeus niihin.
– Tietenkin on, mutta kaikkesi olet tehnytkin, ettei varsinkaan Emil voi hetkeksikään unohtaa isäänsä! Erik käveli kaapille, otti pullon ja lasin ja kaatoi annoksen konjakkia. Näin hän ei ollut tehnyt vielä koskaan arkisin. – Joka seinä on pullollaan kuvia tuosta lentäjäsankarista. Erikin äänessä oli enää vain surua.
Anna tuijotti miestä. Tämä seisoi selin. Yleensä niin suoraselkäisen miehen hartiat olivat kumarassa. Toinko minä sinulle vain onnettomuutta, hän ajatteli surullisena. En minä sitä tahtonut. Mutta olen miltei yhtä pahasti eksyksissä kuin Raulin kuoltua, liian pimeässä maisemassa. Sinun tulosi rikkoi rauhan, jonka olin niin hitaasti ja vaivoin saavuttanut. Ei lapset vaan minä se olen, joka tarvitsee aikaa. Mutta hän ei saanut sanottua sitä ääneen. Hän huokaisi. Eerik seisoi vaitonaisena, yhä selin.
Anna vilkaisi seiniin kuin apua etsien. Tottahan se oli, varsinkin olohuoneen seinillä oli monta kuvaa Raulista, ennen kaikkea Raulista ja Empusta. Vastasyntyneestä vauvasta kolmevuotiaaseen Emppuun; Emppu isänsä sylissä, reppuselässä, olkapäillä. Yhdessä kuvassa poika on hyppäämässä korkean kaapin päältä ja Rauli on kädet ojossa vastaanottamassa pientä lentäjää. Tämä oli ollut pojan lempileikki.
Lempinimi Emppu oli isänsä antama. Poika oli ollut ahkera kiipeilemään ja usein hänet pelastettiin keittiön pöydältä, jonne hän sukkelasti kapusi tuolin kautta ja jossa hän vallattomasti pomppi ja nauroi, loikki ja hihkui: – Ee pu, ee pu! Vähän vartuttuaan hänet saattoi löytää kylpyammeesta, jonne hän oli keksinyt tien vessan pytyn ja lavuaarin kautta. Tai sitten hän kapusi kohti kirjahyllyn ylempiä tasoja kuin pieni orava. Hylly propattiin seinään kiinni ja Emppu sai rauhassa seikkailla. Raulin mielestä pojan halu korkeuksiin oli selvä merkki siitä, että tästä tulisi yhtä loistava lentäjä kuin hän itse oli vaikka lentäminen olikin vain hänen harrastuksensa. Ammatiltaan Rauli oli ollut tanssija kuten oli ollut Annakin.
© AilaKaarina
– Tietenkin on, mutta kaikkesi olet tehnytkin, ettei varsinkaan Emil voi hetkeksikään unohtaa isäänsä! Erik käveli kaapille, otti pullon ja lasin ja kaatoi annoksen konjakkia. Näin hän ei ollut tehnyt vielä koskaan arkisin. – Joka seinä on pullollaan kuvia tuosta lentäjäsankarista. Erikin äänessä oli enää vain surua.
Anna tuijotti miestä. Tämä seisoi selin. Yleensä niin suoraselkäisen miehen hartiat olivat kumarassa. Toinko minä sinulle vain onnettomuutta, hän ajatteli surullisena. En minä sitä tahtonut. Mutta olen miltei yhtä pahasti eksyksissä kuin Raulin kuoltua, liian pimeässä maisemassa. Sinun tulosi rikkoi rauhan, jonka olin niin hitaasti ja vaivoin saavuttanut. Ei lapset vaan minä se olen, joka tarvitsee aikaa. Mutta hän ei saanut sanottua sitä ääneen. Hän huokaisi. Eerik seisoi vaitonaisena, yhä selin.
Anna vilkaisi seiniin kuin apua etsien. Tottahan se oli, varsinkin olohuoneen seinillä oli monta kuvaa Raulista, ennen kaikkea Raulista ja Empusta. Vastasyntyneestä vauvasta kolmevuotiaaseen Emppuun; Emppu isänsä sylissä, reppuselässä, olkapäillä. Yhdessä kuvassa poika on hyppäämässä korkean kaapin päältä ja Rauli on kädet ojossa vastaanottamassa pientä lentäjää. Tämä oli ollut pojan lempileikki.
Lempinimi Emppu oli isänsä antama. Poika oli ollut ahkera kiipeilemään ja usein hänet pelastettiin keittiön pöydältä, jonne hän sukkelasti kapusi tuolin kautta ja jossa hän vallattomasti pomppi ja nauroi, loikki ja hihkui: – Ee pu, ee pu! Vähän vartuttuaan hänet saattoi löytää kylpyammeesta, jonne hän oli keksinyt tien vessan pytyn ja lavuaarin kautta. Tai sitten hän kapusi kohti kirjahyllyn ylempiä tasoja kuin pieni orava. Hylly propattiin seinään kiinni ja Emppu sai rauhassa seikkailla. Raulin mielestä pojan halu korkeuksiin oli selvä merkki siitä, että tästä tulisi yhtä loistava lentäjä kuin hän itse oli vaikka lentäminen olikin vain hänen harrastuksensa. Ammatiltaan Rauli oli ollut tanssija kuten oli ollut Annakin.
– Olkoon nimesi enne, julisti ylpeä isä napatessaan pojan kaapin päältä syliinsä. – Emppu on johdettu sanoista “en putoa”, etkä sinä siis koskaan putoa kuin korkeintaan koivillesi.
Anna tunsi etteivät kyyneleet olleet kaukana ja poistui nopeasti huoneesta.
- - -
Anna makasi olohuoneen sohvalla ja katseli tyttärensä leikkejä. Tämä istui lattialla, laitteli pieniä muovieläimiä riviin ja jutteli niille. Tytön leikkejä hän katseli aina mielellään. Niissä oli jo paljon sisältöä. Nytkin tyttö järjesti eläimet koko mattoa kiertäväksi jonoksi sen reunoja pitkin, nosteli sitkeästi joitakin hontelojalkaisempia uudelleen ja uudelleen pystyyn. Tätä hauskan näköistä jonoa Anna sitten varoi kaatamasta, jos käveli matolla tai imuroi sitä.
Juuri nyt tyttöä katsellessaan hän ei kuitenkaan tiennyt oliko hän tällä hetkellä enemmän onneton kuin onnellinen. Sillä Erikin ja hänen yhteinen lapsi oli pyrkinyt kesken pois. Hän huomasi vain äkkiä valuvansa verta ja tuntevansa pistävää kipua vatsassaan. Kenties hän olisi voinut pitää lapsen, mutta se olisi vaatinut makaamista sairaalassa lähes raskauden loppusuoralle asti, jalat kohti kattoa. Lääkäri oli yrittänyt suostutella häntä, mutta Annasta ajatus oli mahdoton. Olihan hänellä jo kaksi lasta, joista nuorin vasta alle 3-vuotias. Erik oli aina joitakin päiviä kuukaudessa poissa työkomennuksilla. Minne hän olisi lapset laittanut? Kutsunut vielä työssä käyvän äitinsä toiselta puolelta kaupunkia hoitamaan heitä? Pyytänyt apua Emilian isältä joka ei edes asunut Suomessa? Kaikki minun rakkaani, Rauli ja Sauli; nimetkin kuin runoa, huomasi Anna ajattelevansa. Ja nyt Erik. Mies joka ehkä sittenkin rakasti häntä eniten, enemmän kuin jopa Rauli. Hänellä oli ollut onnea löytäessään tällaisen miehen kuin Erik oli, miehen joka kykeni rakastamaan hänen lapsiaan kuin omiaan, miehen, joka kykeni syvään rakkauteen.
Erik oli hyväksynyt Annan päätöksen antaa sikiö pois vastaan sanomatta. Mutta hän tiesi miehen surevan jopa enemmän kuin hän suri, sillä Erik ei voisi enää hänen kanssaan saada omaa lasta. Lääkärit olivat sanoneet seuraavankin tulevan pois jo alkuvaiheessa.
Häitä ei kuitenkaan lykätty vaan ne olisivat toukokuun ensimmäisenä. Erik ja Emil, joksi mies oli alun alkaen poikaa kutsunut, tämän oikealla nimellä kuten nykyään hänkin, koska poika niin tahtoi, olivat kaupassa. Huhtikuinen aurinko pilkisti verhojen lomasta eikä vanhan talon uuneihin tarvinnut sytyttää tulia kuin vasta illalla. Sähkölämmitystä he käyttivät harvoin.
Anna antoi katseensa kiertää, tuntui haikealta. He muuttaisivat pian häiden jälkeen ja hän oli aloittanut sellaisten tavaroiden pakkaamisen, joita ei tarvittaisi ennen häitä.
- - -
Anna makasi olohuoneen sohvalla ja katseli tyttärensä leikkejä. Tämä istui lattialla, laitteli pieniä muovieläimiä riviin ja jutteli niille. Tytön leikkejä hän katseli aina mielellään. Niissä oli jo paljon sisältöä. Nytkin tyttö järjesti eläimet koko mattoa kiertäväksi jonoksi sen reunoja pitkin, nosteli sitkeästi joitakin hontelojalkaisempia uudelleen ja uudelleen pystyyn. Tätä hauskan näköistä jonoa Anna sitten varoi kaatamasta, jos käveli matolla tai imuroi sitä.
Juuri nyt tyttöä katsellessaan hän ei kuitenkaan tiennyt oliko hän tällä hetkellä enemmän onneton kuin onnellinen. Sillä Erikin ja hänen yhteinen lapsi oli pyrkinyt kesken pois. Hän huomasi vain äkkiä valuvansa verta ja tuntevansa pistävää kipua vatsassaan. Kenties hän olisi voinut pitää lapsen, mutta se olisi vaatinut makaamista sairaalassa lähes raskauden loppusuoralle asti, jalat kohti kattoa. Lääkäri oli yrittänyt suostutella häntä, mutta Annasta ajatus oli mahdoton. Olihan hänellä jo kaksi lasta, joista nuorin vasta alle 3-vuotias. Erik oli aina joitakin päiviä kuukaudessa poissa työkomennuksilla. Minne hän olisi lapset laittanut? Kutsunut vielä työssä käyvän äitinsä toiselta puolelta kaupunkia hoitamaan heitä? Pyytänyt apua Emilian isältä joka ei edes asunut Suomessa? Kaikki minun rakkaani, Rauli ja Sauli; nimetkin kuin runoa, huomasi Anna ajattelevansa. Ja nyt Erik. Mies joka ehkä sittenkin rakasti häntä eniten, enemmän kuin jopa Rauli. Hänellä oli ollut onnea löytäessään tällaisen miehen kuin Erik oli, miehen joka kykeni rakastamaan hänen lapsiaan kuin omiaan, miehen, joka kykeni syvään rakkauteen.
Erik oli hyväksynyt Annan päätöksen antaa sikiö pois vastaan sanomatta. Mutta hän tiesi miehen surevan jopa enemmän kuin hän suri, sillä Erik ei voisi enää hänen kanssaan saada omaa lasta. Lääkärit olivat sanoneet seuraavankin tulevan pois jo alkuvaiheessa.
Häitä ei kuitenkaan lykätty vaan ne olisivat toukokuun ensimmäisenä. Erik ja Emil, joksi mies oli alun alkaen poikaa kutsunut, tämän oikealla nimellä kuten nykyään hänkin, koska poika niin tahtoi, olivat kaupassa. Huhtikuinen aurinko pilkisti verhojen lomasta eikä vanhan talon uuneihin tarvinnut sytyttää tulia kuin vasta illalla. Sähkölämmitystä he käyttivät harvoin.
Anna antoi katseensa kiertää, tuntui haikealta. He muuttaisivat pian häiden jälkeen ja hän oli aloittanut sellaisten tavaroiden pakkaamisen, joita ei tarvittaisi ennen häitä.
– Eipäs sitten jääty kauhukuormaajien alle, totesi Emil iloisesti, kuultuaan muutosta.
Ulko-ovi kävi ja pian Erik ja Emil astuivat sisään eteisestä. – Moi, äiti, sanoi poika iloisesti, – katso mitä mä sain! Nappikset! Hän näytti uusia jalkapallosukkiaan ja nappulakenkiä, pyörähti sitten ympäri, sanoi menevänsä Tomille ja juoksi huoneeseensa, sieltä pikavauhtia eteiseen huutaen “moi“. Ovi napsahti kiinni.
– Hei, kulta, kuinkas täällä voidaan? sanoi Eerik, joka oli tullut Annan luo heti ovesta astuttuaan, antanut suukon ja istui nyt hänen vierellään kädet tämän ympärillä.
– Ihan hyvin. Anna katsoi miestä silmiin ja näki taas syvän hellyyden tämän katseesta. Hän kietoi omat kätensä miehen käsien ympärille.
– Niin sitä pitää. Onko nälkä? Laitan jotain pientä suuhun pantavaa. Emilille ostin hampurilaisen, mutta itselleni en mitään, kun mieluummin syön sinun kanssasi, sanoi Eerik hymyillen, katsoi vielä hellästi häntä, nousi ja siveli Emiliaa poskesta tytön sivuuttaessaan ja lähti keittiöön.
Anna istui yksin keittiön pöydän ääressä. Erik ja Emil olivat menneet ulos kokeilemaan pojan uusia jalkapallokenkiä. Emilian päiväunet olivat jääneet vähiin, joten hän oli saanut tytön nukahtamaan ajoissa yöunilleen. Anna tuijotti mitään ajattelematta ikkunasta ulos. Käsi oli eksynyt tottumuksesta vatsan päälle. Kyyneleet nousivat esiin. Hän oli herännyt siihen, kun hoitaja oli taputellut häntä poskille heräämössä. Hänen kasvonsa olivat olleet likomärät kyynelistä, hän nyyhkytti vielä herätessään. Viereisestä sängystä kuului myös itkua. Hoitaja oli sanonut, että itku johtui nukutuslääkkeistä. Anna ei sanonut mitään. Hän oli nähnyt kuin ylhäältä päin lääkärin, hoitajat ja kandit seisomassa toimenpidesängyn vieressä. Häneltä oltiin aiemmin kysytty salliko hän kandien olevan mukana ja hän oli vastannut myöntävästi.
Ja sitten hän oli nähnyt sen, pienen sikiön joka kaavittiin hänestä pois, pienen verisen nyytin. Hän oli huutanut, jonnekin, jollekin: – Ei, ei, älkää! Auttakaa joku! Hätäpäissään hän oli huutanut avukseen ensin ketä tahansa, sitten rakasta, myös Raulin kanssa kuollutta ystäväänsä, lopulta Jumalaakin.
Näkyä, jossa hänen ystävänsä seisoi vierellään pieni suloinen tyttö, molemmat hymyillen, hän ei myöskään koskaan unohtaisi.
Keittiön seinällä oli kuvat Emilistä ja Emiliasta. Molemmat olivat yrittäneet maailmaan ennenaikaisesti, tyttö jo puolessa välissä, mutta lääkityksellä ja sairauslomalla lapsi oli pysynyt kiltisti kohdussa loppuun asti. Hän katseli molempia kuvia tarkasti. Kaksi tervettä, onnellisen näköistä lasta.
Yhden asian hän tiesi varmasti. Hän oli lastensa synnyttyä ympäröinyt heidät rakkaudella, antanut suojakehän, jota ei mikään paha voisi läpäistä. Eikä ainoastaan ympäröinyt vaan oli valuttanut sitä sanoistaan, silmistään, hymystään, käsistään, ihonsa jokaisesta huokosesta niin, että he olivat läpeensä rakkauteen pelastetut. Nyt ja aina heitä suojelisi itse elämä, sen kaikki kantavat voimat. Tapahtuisipa mitä tahansa, he tuntisivat aina sisimmässään rakkauden ja rakastaisivat itseään sillä hyvällä, varmalla ja luottavaisella tavalla jolla heitä oli rakastettu.
Käsi kulki taas tyhjän vatsan päällä. Vain tämän viimeisen hän oli pudottanut pois käsiensä hellyydestä ja sylinsä lämmöstä. – Anna anteeksi, pikkuinen, hän kuiskasi. Suru oli valtava, mutta ei hän silti voinut katua mitään, ei vaikka tiesi että vielä kauan, kenties jopa elämänsä loppuun asti hän laskisi lapsen ikää näiden kahden elävän varttumisen myötä.
Käsi kulki taas tyhjän vatsan päällä. Vain tämän viimeisen hän oli pudottanut pois käsiensä hellyydestä ja sylinsä lämmöstä. – Anna anteeksi, pikkuinen, hän kuiskasi. Suru oli valtava, mutta ei hän silti voinut katua mitään, ei vaikka tiesi että vielä kauan, kenties jopa elämänsä loppuun asti hän laskisi lapsen ikää näiden kahden elävän varttumisen myötä.
© AilaKaarina
Korjailin tätä jälleen. Hahmotushäiriöisenä en vain näe virheitäni ennen kuin ne näen.
VastaaPoista