Paula pysähtyi ja vilkaisi sillan yli. Hänen teki mielensä hypätä vaikka lamppujen loisteessa mustana välkkyvä vesi puistatti. Kello lähenteli iltakymmentä ja oli juuri satanut. Kaikki värit näyttivät harmaalta, harmaasta mustaan. Oltiin maaliskuussa, kevät teki hidasta paluutaan. Mutta nyt raju tuuli, joka toi mieleen syksyn, repi kasvoille hiuksia ja hänen piti kääntyä ympäri saadakseen ne pois silmien edestä. Paula ei osannut päättää jatkaisiko matkaa vai kääntyisikö takaisin. Voi, miten hän olisi tahtonut huutaa, huutaa niin kuin ei koskaan ollut huutanut, kiljua, karjua, parkua; itkeä niin kuin ei ikinä ennen.
Miksi hän lähti tälle sillalle? Hän oli aiemmin vain katsellut heidän taloaan läheisen kahvilan ikkunasta, viikon ajan, ilta toisensa jälkeen. Paula oli onkinut Eerikin uuden osoitteen väestörekisteristä. Tänä iltana hetken mielijohteesta hän oli lähtenyt kahvilasta kävelemään, ja eikö heidän juuri nyt pitänyt kävellä samalle sillalle! Hän kääntyi tulijoihin päin. Paulaa nolotti eikä hän tiennyt mitä tehdä. Pariskunta oli vielä kaukana edessä, mutta toisen heistä hän olisi tunnistanut vaikka silmät sidottuina. Hän ehtisi vielä kääntyä pois. Eerik ei varmastikaan ollut tunnistanut häntä vielä, oli jo riittävän hämärää eikä mies ollut nähnyt hänen uutta kevättakkiaan. Hiukset olivat piilossa hupun alla. Mutta jalat eivät totelleet. Hän, fiksu ja järkevä nainen, mikä häntä vaivasi! Hän teki aivan höpsöjä, käsittämättömiä asioita. – Kerrankos sitä ihmiset vieraantuvat, kasvavat erilleen ja muuttavat erilleen. Sinulla on vielä helppoa kun ei ole lapsia, Paula hoki hiljaa ääneen kuin loitsua ystävänsä lohduksi tarkoittamia sanoja. Ryhdistäydy siis ja poista itsesi tältä kirotulta sillalta, hän komensi itseään. Mutta jalat kuin itsestään kävelivät kohti pariskuntaa.
Paula istui kuistilla. Päätä särki. Hän kaatoi itselleen uuden lasillisen, katseli pöydällä olevia pulloja, joista osa oli tyhjiä, joissakin oli tilkka jäljellä, joissakin enemmän. Eerikin ja hänen yhteisiä tuomisia matkoilta, jääneet tänne ehkä toistaiseksi, ehkä kokonaan kuten lähes kaikki muukin vanha. Hän kirosi hiljaa, sana hypähti suusta liukkaasti kuin sammakko. Harvoin hän kirosi, vain tiukan paikan tullen neljän seinän sisällä ja sivistyneen vaimeasti, mutta nyt hän kirosi toistamiseen, lujempaa, rumemmin ja lopulta niin, että seinät raikuivat. Se helpotti kummasti.
Hänen katseensa liukui uudelleen pitkin pulloröykkiötä. Pitäisikö jo huolestua? Sillan kupeen kahvilassa hän oli juonut vain kahvia tai teetä. Alkoholi ei sopinut hänelle eikä hän yleensä juonut kuin joskus lasin viiniä ruoan kanssa. Jo siitäkin seurasi lievä kohmelo seuraavana päivänä. Mutta nykyään, iltaisin töistä kotiuduttuaan Paula oli ruvennut availemaan milloin mitäkin pulloa, joita baarikaapista löytyi vierasvarana oikein hyvä arsenaali. Humala poisti pelon, jota hän aina tunsi ollessaan yksin, varsinkin pimeällä. Huomenna ei olisi työpäivää, ja tänä iltana hän oli uskaltanut juoda enemmän kuin koskaan ennen.
Hän muisteli maaliskuista iltaa jolloin oli ensi kertaa nähnyt naisen kävellessään sillalla Erikiä ja naista kohti. Ensimmäisen kerran hän oli nähnyt naisen läheltä. Tämä oli viehättävä, onnellisen näköinen. Eerik oli esitellyt heidät toisilleen; oli ollut ensin hieman hämmentyneen oloinen mutta sitten jutellut niitä näitä. Paula oli sanonut myöhästyneensä bussista ja kun niitä muutenkin kulki harvakseen hänen kaupunginosaansa, hän oli päättänyt kävellä muutaman pysäkin välin. Läpinäkyvää, mutta jos mies yhtään epäili hänen selitystään, ei hän ainakaan sitä näyttänyt. Silta oli miehen uuden kodin vieressä, keltaisen talon, jonka tontin sivua kulki joen uoma.
Hetken Paula tunsi hellyyttä miestä kohtaan, mutta työnsi tunteen nopeasti pois ja pyyhki silmistään kyyneleet, joita oli jo alkanut tipahdella viskin sekaan. Hän joi, irvisti ja joi.
Hän nousi ylös, täytti lasin jälleen ja kääntyi katsomaan ikkunasta illan hämärään. Tänään oli ollut ihmeen kaunis päivä. Kevät oli jo vahvasti läsnä. Kaksi oravaa kisaili pienen etupihan takana olevassa metsikössä. Paulaa alkoi naurattaa oma surkea, säälittävä tilansa ja saman tien itku jälleen tärisytti olkapäitä. Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi itkenyt näin, joskus lapsena vanhempien lähtiessä joihinkin juhliin ja jättäessä hänet hoitajan seuraan, vaikka hän olisi halunnut olla vain isän ja äidin kanssa. Sellaiset kolmenkeskiset koti-illat olivat harvinaisia, heillä oli jatkuvasti vieraita, tapaamisia, kokouksia, juhlia. Sen jälkeen kun hän oli kasvanut niin isoksi ettei enää tarvinnut lapsenvahtia, hän sai viettää monet illat yksin. Itku tyrehtyi. Olo oli tyhjä.
Oravat katosivat peräkkäin kuusen runkoa pitkin oksistoon. Huomenna olisivat häät.
Ennen kuin oikein tajusi Paulalla oli puhelin kädessään ja Eerikin numero hälytti. – Hei, Paula sanoi ja ihmetteli äänensä pienuutta. – No, hei. Miehen ääni kuulosti lievästi närkästyneeltä, kiireiseltä. – Eerik, anteeksi kun häiritsen, mutta… Pitemmälle hän ei ehtinyt Eerikin keskeyttäessä ja sanoessa nopeasti: – Paula hyvä, olemme juuri lähdössä ovesta ulos. Suo anteeksi, jutellaan joskus toiste. Hyvää illan jatkoa, mies lisäsi vielä, äänessään ripaus sääliä ja sulki puhelimen.
Paulaa hengästytti. Aivan kuin hän olisi juossut. Tai huutanut, huutanut kaukaa. Hän siemaisi lasistaan ja soitti uudelleen, hiiteen sivistys ja hieno käytös, menköön ylpeys samaan joukkoon! Mutta Eerik ei vastannut. – Senkin roisto, hän huusi ensin puhelimeen ja sitten seinille. Rintaa puristi, itketti taas. – Mitä minä tein väärin! Ja miksi hitossa syy olisi vain minussa! Nyt hän kiljui jo täyttä kurkkua.
Oli ihanaa huutaa, oli ihanaa kirota, oli ihanaa juoda. Tulla kerrankin kunnon humalaan, oikein rapakänniin! Oli ihanaa vihata. Koskaan hän ei ollut tehnyt mitään näistä näin täysin panoksin. Aina hän oli ollut kiltti. Kiltti! Niin kiltti, että häntä oksetti sitä ajatellessa. Marionetti hän oli. Hyvin kasvatettu, helvetin hyvin kasvatettu. Toisten luuta, lattiarätti, tiskiriepu. Itkupilli. Viha nousi sisuksista kuin pyörremyrsky. Viskipullo, tosin pieni, oli tyhjä. Paula etsi katseellaan uutta pulloa. Pieni pullo konjakkia voisi olla sydämelle hyväksi. Vaivoin hän sai korkin kierrettyä auki ja joi suoraan pullon suusta. Tänään hän joisi elämänsä kännin. Mikä ihana sana! Ei mitään sievistelevää pikku humalaa vaan oikein kaatokännin. Huomenna, joo, huomenna hän menisi häihin. Seisoisi kirkon portailla, seisoisi siinä tyynenä, rauhallisena, odottaisi hääparin tuloa. Heidän laskeutuessaan vierelle hän loikkaisi suutelemaan Eerikiä. No, ei. Hän voisi kyllä suudella Eerikiä ja sitten hän työntäisi piilossa käsilaukussa olleen tikarin miehen rintaan. Paitsi ettei hänellä ollut tikaria. Leipäveitsi saisi kelvata. Vaihtuisi sen nartun valkoinen puku mustaan. Tai sitten hän työntäisi veitsen morsiamen rintaan. Hän ei sallisi, että mies kahmi itselleen onnea sylin täysi.
Paula paleli. Ilta oli jo pitkällä, oli alkanut tuulla. Hän nappasi pullon kainaloonsa ja meni olohuoneeseen, laittoi levyn soimaan, nosti pullon kasvojensa tasolle tuijottaen sitä tiukasti ja sanoi: – Kuule, on aika pokata yksinäisyydelle, saanko luvan. Ja hän pyöri pitkin avaraa lattiaa puristaen pulloa lujasti syliinsä kunnes häntä alkoi pyörryttää. Paula vilkaisi ikkunaan. Lähellä taloa kuusten latvat piirtyivät taivasta vasten selkein, terävin viivoin kuin nuolen kärjet.
Ennen kuin oikein tajusi Paulalla oli puhelin kädessään ja Eerikin numero hälytti. – Hei, Paula sanoi ja ihmetteli äänensä pienuutta. – No, hei. Miehen ääni kuulosti lievästi närkästyneeltä, kiireiseltä. – Eerik, anteeksi kun häiritsen, mutta… Pitemmälle hän ei ehtinyt Eerikin keskeyttäessä ja sanoessa nopeasti: – Paula hyvä, olemme juuri lähdössä ovesta ulos. Suo anteeksi, jutellaan joskus toiste. Hyvää illan jatkoa, mies lisäsi vielä, äänessään ripaus sääliä ja sulki puhelimen.
Paulaa hengästytti. Aivan kuin hän olisi juossut. Tai huutanut, huutanut kaukaa. Hän siemaisi lasistaan ja soitti uudelleen, hiiteen sivistys ja hieno käytös, menköön ylpeys samaan joukkoon! Mutta Eerik ei vastannut. – Senkin roisto, hän huusi ensin puhelimeen ja sitten seinille. Rintaa puristi, itketti taas. – Mitä minä tein väärin! Ja miksi hitossa syy olisi vain minussa! Nyt hän kiljui jo täyttä kurkkua.
Oli ihanaa huutaa, oli ihanaa kirota, oli ihanaa juoda. Tulla kerrankin kunnon humalaan, oikein rapakänniin! Oli ihanaa vihata. Koskaan hän ei ollut tehnyt mitään näistä näin täysin panoksin. Aina hän oli ollut kiltti. Kiltti! Niin kiltti, että häntä oksetti sitä ajatellessa. Marionetti hän oli. Hyvin kasvatettu, helvetin hyvin kasvatettu. Toisten luuta, lattiarätti, tiskiriepu. Itkupilli. Viha nousi sisuksista kuin pyörremyrsky. Viskipullo, tosin pieni, oli tyhjä. Paula etsi katseellaan uutta pulloa. Pieni pullo konjakkia voisi olla sydämelle hyväksi. Vaivoin hän sai korkin kierrettyä auki ja joi suoraan pullon suusta. Tänään hän joisi elämänsä kännin. Mikä ihana sana! Ei mitään sievistelevää pikku humalaa vaan oikein kaatokännin. Huomenna, joo, huomenna hän menisi häihin. Seisoisi kirkon portailla, seisoisi siinä tyynenä, rauhallisena, odottaisi hääparin tuloa. Heidän laskeutuessaan vierelle hän loikkaisi suutelemaan Eerikiä. No, ei. Hän voisi kyllä suudella Eerikiä ja sitten hän työntäisi piilossa käsilaukussa olleen tikarin miehen rintaan. Paitsi ettei hänellä ollut tikaria. Leipäveitsi saisi kelvata. Vaihtuisi sen nartun valkoinen puku mustaan. Tai sitten hän työntäisi veitsen morsiamen rintaan. Hän ei sallisi, että mies kahmi itselleen onnea sylin täysi.
Paula paleli. Ilta oli jo pitkällä, oli alkanut tuulla. Hän nappasi pullon kainaloonsa ja meni olohuoneeseen, laittoi levyn soimaan, nosti pullon kasvojensa tasolle tuijottaen sitä tiukasti ja sanoi: – Kuule, on aika pokata yksinäisyydelle, saanko luvan. Ja hän pyöri pitkin avaraa lattiaa puristaen pulloa lujasti syliinsä kunnes häntä alkoi pyörryttää. Paula vilkaisi ikkunaan. Lähellä taloa kuusten latvat piirtyivät taivasta vasten selkein, terävin viivoin kuin nuolen kärjet.
© AilaKaarina
