5. TAULU

 5.TAULU

 

Kristian katseli maalaustelineessä olevaa taulua, nousi ja käveli edes takaisin, taulusta poispäin ja taas lähemmäksi. Hän oli suurikokoinen, hyväkuntoinen mies. – Onneksi olkoon, hän sanoi itselleen ja purskahti iloiseen nauruun. – Olet ehdottomasti parhain työni. Hän istuutui taulun eteen ja katseli maalaamaansa naista.

Nainen katseli häntä takaisin tarkkaavasti. Kristian muisteli alkaneensa maalata taulua pian auto-onnettomuuden jälkeen, josta oli kymmenisen vuotta, niin luki papereissa. Hän ei ollut varma mitä muisti oikein, mikä oli tapahtumien kronologinen järjestys vaikka muisti olikin palautunut joissakin asioissa hyvin. Mutta oli myös asioita, joista hän ei mitenkään saanut kiinni. Useat niistä koskivat taulun naista eikä hän muistanut tarkalleen kuinka kauan oli seurustellut naisen kanssa, ehkä vain vuoden, ehkä enemmän. Sen hän muisti, että nainen oli ollut jonkin verran nuorempi, ehkä viitisen vuotta nuorempi kuin hän.
    Hän oli ollut ahkera, oli omistautunut lähes täysin vain maalaamiselle. Monen moni työ oli valmistunut, ollut näyttelyissä ja myyty, mutta tätä hän ei ollut päästänyt käsistään. Se oli ollut esillä kolmesti, mutta ei myytävänä. Taulu oli herättänyt kummastusta ihmisissä, jotka olivat nähneet sen uudelleen usean vuoden jälkeen.

Oli kulunut kuukausia ettei Kristian ollut koskenutkaan tauluun. Mutta tänään hän oli poistanut sen yltä suojakankaan yhtä hellästi kuin rakastetun vaatteen. Hän oli onnellinen.
    Naisen silmät olivat toisinaan valossa vihreät, toisinaan vihreänkeltaiset. Niiden katse oli merkillinen. Silmät, joissa asui kohtalo, hän ajatteli joka kerta taulua katsellessaan. Muulla tavoin hän ei osannut niitä kuvata. Ne eivät olleet varsinaisesti surulliset ja kuitenkin juuri suru tuli hänelle aina naisen silmistä ensimmäiseksi mieleen. Hän itsehän oli taulun maalannut, mutta nainen näytti melkein liian todelliselta. Katse oli tutkiva, silmistä huokui lämpö, mutta myös pieni ilkikurinen pilke. Nainen ei hymyillyt, mutta suu oli juuri kuin hymyyn aukeamassa. Tai huudahdukseen. Herkkä, kaunismuotoinen suu.
    Vaaleat hiukset, joissa oli punainen sävy, oli nostettu ylös. Ne olivat suorat ja paksut, karheat kuin hevosen häntä. Hoikka kaula oli aina ollut vailla koruja, hänen mielestään nuoren naisen kaulana kaikkia koruja kauniimpi. Punainen puku kruunasi kaiken. Hameen alta ei näkynyt jalkoja, mutta mies tiesi niiden olevan kiinteät kuin tanssijalla. Ja tanssija nainen itse asiassa olikin, ainakin oli ollut.

Kristian avasi viihtyisän näköisen ravintolan oven. Häntä janotti, helle oli saanut hänen paitansa imeytymään ihoon kiinni. Hän tilasi oluen tiskiltä ja etsi katseellaan pöytää jossa odotti naisen istuvan. Kaukana baarin perimmäisessä nurkassa viittoilikin nainen häneen päin. Hän katsoi ympärilleen, mutta aivan ilmeisesti ele oli tarkoitettu hänelle. Mitä lähemmäksi hän naista käveli, sitä hämmentyneemmäksi hän tunsi itsensä.
    Taiteilijan silmillään hän näki heti, että nainen oli ollut nuoruudessaan hyvin kaunis ja oli edelleen. Taulun nainen, kävi miehen mielessä. Lähemmäksi tultuaan hän huomasi, että nainen saattoi olla hieman vanhempi kuin Anna olisi nyt, mutta yhdennäköisyys oli silti silmiinpistävä.
    – Teidät oli helppo tunnistaa, sanoi nainen esiteltyään itsensä. – Kuvanne on ollut lehdissä riittävän usein. Olen iloinen, että päätin etsiä teidät. Kiitos kun vastasitte puhelimeen. Taulu, joka vuosi sitten käväisi näyttelyssänne minun kotikunnassani, on melkein kuin minusta, eikö? Mutta emmehän me ole koskaan ennen tavanneet. Onko olemassa jokin valokuva, josta olette maalanneet tuon naisen? Vai onko hän tuttunne? Hän on selvästi minun nuorempi sisareni Anna. Nainen puhui nopeasti, hengästyneesti aivan kuin ei olisi varma miten sanansa asettelisi.
    Kristian oli kuunnellut naisen ääntä enemmän kuin sanoja. Äänessä oli tuo tuttu kaunis, pehmeä ja hieman käheä sointi, jota hän oli aina niin mielellään kuunnellut.
    – Tunsin hänet kauan sitten, hän vastasi.
    – Mitä tapahtui? Anteeksi suorasukainen kysymykseni. Nainen siemaisi hieman viinilasista ja joi perään ison kulauksen vettä. – Voimmehan sinutella?
    – Ei mitään, siis tarkoitan ettei haittaa. – Ja tietenkin sinuttelemme. Niin, en itse asiassa tiedä, oikeastaan. – Hän vain lähti.
    Nainen katsoi häntä suoraan silmiin, siemaisi jälleen viinilasista ja joi vettä. Mitään hän ei kuitenkaan sanonut, istui vain ja katseli miestä.
    – Heillä, hänen tanssiryhmällään siis, oli esiintymiskiertueita, ensin Suomessa ja myöhemmin jo ulkomailla. Tuli päivä, jolloin hän enää palannut luokseni. Hän ei hakenut edes tavaroitaan, joita tosin ei paljoa ollutkaan, vain joitain meikkejä, jokunen vanha esiintymisasu ja muita vaatteita.
    Puhuessaan Kristian kurtisti kulmiaan. Tällaisia hetkiä sattui yhä aivan liian usein. Hän ei kyennyt muistamaan, oliko Anna ystävineen esiintynyt ulkomailla jo heidän seurustelunsa loppuaikoina vai oliko hän lukenut asiasta lehdistä. Muisteleminen teki jälleen miltei kipeää. Hän tunsi miten hänen äänensä äkkiä muuttui, se oli enää vain kuiskaus, melkein kyyneleinen. Hän puri hammasta. Hän muisteli Annan joskus kertoneen lyhyesti jotakin sisarestaan, mutta siitä oli kauan. Piirteet olivat ihmeen samanlaiset kuin Annalla. Anna! Hänen teki mieli huutaa. Anna! Siinä hän oli – melkein.

Miten oli tavannut Annan, sen Kristian muisti nykyään kuin eilisen päivän. Annan näkeminen oli ollut niin vaikuttava kokemus, että se palautui hänen mieleensä ensimmäisenä muistin alkaessa jälleen toimia. Paljon hän saattoi vielä unohtaa, eikä kenties muisti koskaan täydelleen palautuisi, mutta heidän ensi kohtaamistaan hän ei koskaan enää unohtaisi. Oli kevät ja hän oli tullut ravintolaan, jonka nimen oli jo unohtanut ja jota ei ehkä enää ollutkaan. Hänen huomionsa oli kiinnittynyt naiseen joka tanssi yksinään. Naisen liikkeet olivat lumonneet hänet; notkeaa, rytmikästä, kaunista ja eroottista, mutta ei julkeaa. Aivan kuin nainen ei olisi itse tiedostanut lainkaan liikkeittensä viehkeyttä. Hän vain tanssi niin kuin ei olisi milloinkaan tehnyt mitään muuta, eikä edes voisi tehdä. Siitä kaikki alkoi. Välillä Anna asui hänen luonaan, välillä omassa kodissaan, jossa oli enemmän neliöitä kuin hänen asunnossaan, joka kaiken lisäksi pursui valmiita ja keskeneräisiä tauluja. Anna ei koskaan halunnut muuttaa kokonaan yhteen. Hän sanoi tarvitsevansa paljon tilaa ja avaruutta ympärilleen.
    Alun perin Anna oli valmistunut sairaanhoitajaksi, mutta tanssi vei voiton. Juuri nyt hän muisti hyvin myös heidän seurustelunsa, varsinkin sen alkuajan; miten Anna oli tehnyt öisin töitä sairaalassa kustantaakseen tanssiopintojaan, jotka olivat jo loppusuoralla. Valmistuttuaan hän oli edelleen tehnyt päivisin keikkahommia sairaaloihin, joskus myös yöpäivystyksiä. Mutta sitten Anna yhdessä kolmen opiskelukaverinsa kanssa perusti tanssiryhmän ja tiiviit harjoittelut alkoivat iltaisin. Ryhmään kuului kaksi naista ja kaksi miestä. He tanssivat lähinnä modernia ja jazzia ja loivat alkuun itse ohjelmistonsa, mutta joskus, lähinnä pyynnöstä, saattoivat esittää myös latinalaisrytmejä. Vähitellen he pääsivät esiintymään, ensin joihinkin halvempiin paikkoihin, mutta myöhemmin jo tasokkaampiin saatuaan vähän nimeä. He olivat aloittelevia mutta lahjakkaita, nimeä ja tunnustusta kiihkeästi kaipaavia. Tämän kaiken hän muisti nyt. Kunpa hän ei taas unohtaisi, niin kuin usein kävi, hän mietti apeana.

Nainen, Enna, oli työntänyt puolillaan olevan viinilasinsa sivuun, nosti vesilasin huulilleen, joi ja alkoi kertoa: – Meitä oli neljä sisarusta, joista nuoremmista kaksi, veljemme, oli adoptoitu samaan perheeseen lähelle syntymäkaupunkiamme, mutta minut ja Anna kauaksi ja eri perheisiin. Vasta aikuisina löysimme toisemme. Anna opiskeli tuolloin vielä sairaanhoitajaksi, mutta oli onnistunut käymään salaa tanssitunneilla muutaman ystävänsä kuin myös äitinsä tuella jo pitemmän aikaa. Ottovanhemmista isä ei nimittäin hyväksynyt hänen haaveitaan tanssiurasta. Muutettuaan opiskeluasuntoon hän jatkoi myös tanssin opiskelua. Kun hän sitten valmistui sairaanhoitajaksi, hän aloitti toden teolla tanssiharjoitukset. Tämän varmaan tiesitkin.
    – Kyllä. Anna ei paljonkaan kertonut elämästään, mutta tanssimisesta ja kaikesta siihen liittyvästä hän olisi puhunut vaikka yöt läpeensä, Kristian vastasi hymyillen.
    – Puhuiko, muuten, Anna koskaan minusta? kysyi Enna hymy huulillaan.
    – Eipä juuri. Kristian tunsi itsensä noloksi, sillä hän ei halunnut kertoa muistikatkoksistaan. –  Hän kertoi kyllä löytäneensä sisaruksensa, mutta ei halunnut puhua oikeastaan mitään menneisyydestään. Sitä paitsi hän oli jatkuvasti poissa, jos ei töissä niin sitten harjoituksissa. Puhuiko hän minusta mitään?
    – Joskus. Enna ei katsonut häneen vaan tarttui vesilasiinsa, joi hitaasti, käänsi lopulta katseensa keskustelukumppaniinsa ja jatkoi: – Koska asuimme niin kaukana toisistamme, emme tavanneet usein ja kun tapasimme, puhuimme enimmäkseen elämästämme ottovanhempiemme kodeissa ym. Lähettelimme ihan vanhanaikaisia kirjeitä alkuun ja myöhemmin sitten sähköposteja, mutta kuten itsekin juuri sanoit, Anna oli kiireinen eikä niitäkään usein tullut. Yleensä ne olivat lyhyitä viestejä tanssiharjoituksista ja urakehityksestä. Tanssi oli koko hänen elämänsä.
    – Mitä hänelle kuuluu nyt? Kristian viittasi tarjoilijaa tuomaan toisen oluen.
    – Anna ei itse tanssi enää, Enna sanoi vakavana, – mutta opettaa kyllä tanssia.
    Kristian katsoi häntä hämmästyneenä.

        – Niin, se kuulostaa varmasti oudolta. Ikänsä puolesta hän toki jaksaisi vielä. En tiedä onko minulla edes lupa kertoa enempää. Anna ei tiedä, että olen etsinyt teidät, anteeksi sinut, voidakseni puhua kanssasi. Mutta lyhyesti voin kai kertoa, että Anna ryhmineen oli vuosia sitten esiintymässä Latinalaisessa Amerikassa, ja ollessaan Venezuelassa, Caracasissa kaikki neljä päättivät lähteä katsomaan viidakkoa ylhäältä käsin pienkoneella, jonka pilotti harjoitti tällaisia näytöslentoja. Nousevan sumun vuoksi lähtöä piti aikaistaa eikä Anna ehtinyt mukaan. Hän oli juuttunut ruuhkaan toriostoksiensa kanssa, mutta se pelasti hänen henkensä. Sumu eteni nopeammin kuin oli arveltu ja koitui kaikkien muiden kuolemaksi koneen lennettyä Andeja päin. Suomen uutisissa oli kyllä juttu siitä. Anna palasi Suomeen täysin murtuneena ystäviensä menetyksen vuoksi, mutta raskainta oli se, että hänen miehensä oli yksi näistä kuolleista. Enempää tuskin voin kertoa.

    Kristian nyökkäsi. Hän oli ymmällään. Miten tuo uutinen oli mennyt häneltä ohi? Auto-onnettomuuden aiheuttaman muistinmenetyksen vuoksiko? Sitten hän muisti, että joskus myöhemmin tästä pienkoneonnettomuudesta oli puhuttu paljonkin hänen harvojen tuttujensa kanssa, mutta koska Anna oli selviytynyt, oli hän vähitellen unohtanut sen.

    Enna tuijotti Kristiania silmiin vaitonaisena. Sitten hän kysyi yllättäen: – Rakastatko häntä yhä?

    Kristian nyökkäsi. 

    – Oletko yrittänyt etsiä häntä?

    Jälleen hän vain nyökkäsi.

    – Älä yritä enää. Et löydä häntä. Äkkiä naisessa oli kaikki muuttunut, katse, eleet, ääni. Silmät katsoivat häntä miltei vihaisesti ja äänen sävyssä oli jotakin hyvin tiukkaa. Hän nousi pöydästä, kohensi laukkuaan paremmin olalleen, ojensi kätensä tarttuen nopeasti Kristianin käteen ja puristi sitä.

    – Hyvästi. Pitäkää huolta itsestänne, hän sanoi kylmän virallisesti ja lähti nopein askelin kohti ulko-ovea.

Illalla Kristian palasi kotiinsa. Hän oli hieman humalassa ja vaikkei koskaan aiemmin juotuaan ollut mennyt lähellekään taulujaan, eikä varsinkaan taulua Annasta, hän haki sen nyt perimmäisestä nurkasta, jossa hän sitä aina piti kuin peläten, että se katoaisi häneltä. Hän poisti suojakankaan ja istahti taulun eteen kuvaa katsellen. Anna oli vanhentunut siitä kun hän oli edellisen kerran tätä maalannut ja varsinkin siitä kun hän oli ensimmäisen kerran saanut kuvan valmiiksi. Vuosien myötä hänen otsaansa oli ilmestynyt pieniä juonteita, hiuksenhienoja ryppyjä silmien alle ja suun molemmin puolin kevyet viivat. Ensimmäiset vanhenemisen merkit näkyivät myös hennossa kaulassa.
    Kristian otti siveltimen käteensä. 

© AilaKaarina

4. ILOTULITUS

4. ILOTULITUS

– Syötkö sinä tarpeeksi, kysyi lääkäri huolestuneella äänellä. Tuuli sukelsi puseroonsa. Hän tunsi punastuvansa, vaikka lääkäri oli tuttu jo vuosien takaa ja hänen laihuudestaan oli keskusteltu ennenkin. Hitaasti hän veti puseroa päänsä yli ja sai sanotuksi jotakin ympäripyöreää. Kerrankin tuntui hyvältä, että lääkärillä oli kiire. Hän ojensi reseptin Tuulille ja sanoi ystävällisesti hymyillen: – Antibiootit ja kipulääke, ole hyvä ja muista, että kipulääke on kolmiolääke. Lue tarkasti ohjeet. Tuuli kiitti ja poistui nopeasti käytävän puolelle.

Musta odotti häntä hieman kauempana liikennemerkkiin sidottuna. Nähtyään hänet se heilutti häntäänsä, haukahteli ja hieroi sitten päätään hänen jalkoihinsa.

– No niin, mennäänpäs nyt, vanha rouva, Tuuli sanoi hellästi saatuaan koiran irti.

Jos jääkaapit muuttaisivat kokoaan sen mukaan, miten tyhjiä tai täynnä ruokaa ne kulloinkin ovat, olisi omani samanlainen ruipelo kuin itse olen. Vain maitotölkki pitäisi sen pystyasennossa, Tuuli ajatteli huvittuneena keittiössä. Palkkapäivä olisi vasta viikon päästä.

– Mitähän sitä söisi sen ajan, hän kysyi Mustalta, joka oli hiippaillut olohuoneen kopastaan keittiöön heti kuultuaan jääkaapin oven aukenevan. Se löysi muroja ruokapaikaltaan ja alkoi pureskella niitä hartaan näköisenä. – Säästäpä siitä muru minullekin, Tuuli sanoi ja taputti sen mustana kiiltävää selkää. Ruokakaapista löytyi sentään hernekeitto- ja muita säilykepurkkeja, joita hän osteli varastoon pahan päivän varalle aina kun niitä sai tarjouksesta.

– Eiköhän tästä jotenkin selvitä, hän huokaisi.

Tuuli oli tullut töistä kotiin. – Postiluukku oli antelias tänään, mutta laskujahan täällä vaan on, hän jupisi sekä itselleen että Mustalle istuuduttuaan sohvalle, jonne myös koira oli heti loikannut. Nyt se pötkötti lempiasennossaan pää sohvan käsinojalla. – Sähkön hinta sen kun nousee. Ruoan hinta myös. Olen kyllä haudassa ennen kun saan tämän asunnon maksettua, vaikka paremmalla puolella olenkin, hän tuskaili katseen kiertäessä kotinsa seiniä. Nälkä kurni vatsassa, sillä eväät, joita hän aamuisin väänsi lounastauolle olivat olleet päivä päivältä niukemmat. Mutta huomenna olisi vihdoin palkkapäivä.

– Kuules, vanha rouva, huomenna juhlitaan. Ostan sinulle mehevimmän luun jonka löydän ja itselleni jotain hyvää. Koira heilutti häntäänsä niin kuin olisi ymmärtänyt.

Musta oli ollut hänellä pennusta asti. Sen rodusta hän tiesi vain, että emä oli labradorinnoutaja. Hän oli saanut sen työkaveriltaan joka lahjoitti pentuja niitä haluaville. Nainen oli kertonut, että hänen koiransa oli livistänyt karkuteille väärään aikaan. Muutaman päivän kuluttua se oli tullut kotiin suu maireassa hymyssä, suorastaan myhäilevänä.

– Ihan kateeksi kävi siinä vaiheessa kun tajusin, mitä se oli reissullaan puuhastellut, oli nainen nauranut, eronnut vuosia sitten kuten hänkin. Tuolloin Tuulin tytär oli jo muuttanut pois, joten ilomielin hän otti yhden pennuista. Ja vaikka koiran aiheuttamat menot vakuutuksineen verottivat aika ajoin ankarasti hänen moneen reikään juoksevia rahojaan, ei hän olisi luopunut Mustasta mistään hinnasta. Koira poisti yksinäisyyden, joka vuosi vuodelta eron jälkeen oli alkanut kalvaa sydänalaa aina vain pahemmin.

– Ja Empulle annan myös vähän rahaa, on se niin kultainen poika, aina auttamassa jos vähänkin tarvitsen apua, Tuuli jatkoi ääneen jutusteluaan. Musta kääntyi selälleen ja tökki takatassuillaan hänen sääriään. Se odotti maharapsutuksia jotka olivat siltä päivältä saamatta. – Anna ei ota minulta rahaa, hän jatkoi eikä ollut huomaavinaankaan koiran touhuja, mutta pojalle voin aina antaa, niin pääsee äitinsäkin vähän helpommalla. Ja tietenkin Emilialle. Koira jatkoi koipiensa jyskyttämistä niin, että sukkaan tuli reikä.

– No voi, viimeinen ehjä pari! Hyvä on, hyvä on, saat rapsutuksesi.

Jonkin ajan kuluttua Tuuli alkoi repiä viimeistä kuorta auki. Hän oli jättänyt sen viimeiseksi, sillä siinä oli lakitoimiston leima. – Mitähän ikävää on tulossa, hän nurisi vetäessään kirjettä esiin. Hetkeen hän ei tajunnut mitä luki.

Kului muutama päivä. Tuuli oli jo hieman toipunut järkytyksestään.

– Saada nyt sellainen summa rahaa noin vain, että vieläkin hengästyttää, hän uskaltautui viimein kertomaan tyttärelleen. – Kuvittele nyt, minulle, jolla on aina nälkä, ei ruoka maita ja minä joka nukun kuin karhu talviuntaan, herään monta kertaa yössä, hän huokaili. – Älä naura, Anna, tämä on vakava paikka, hän puuskahti lopuksi ja herahti itsekin nauruun.

Mutta jospa kuitenkin on tapahtunut virhe, hän pohti ties monennenko kerran lopetettuaan puhelun. Niin, niin sen täytyi olla. Tietenkin. Annakaan ei vain raaskinut epäillä sitä minulle ääneen. “Ainut perillinen”, oli kirjeessä lukenut. Joku sukulainen, josta hän ei ollut kuullutkaan tai ainakaan muistanut kuulleensa, niin karjalaista, sukurakasta heimoa kuin olivatkin. Heidän sukunsa oli hajonnut sodan pyörteissä, osan pelastautuessa Ruotsiin, osan Amerikkaan asti. Ei, tämän täytyi olla virhe, kertakaikkinen erehdys.

Sillä voisiko olla totta, että hän saisi joskus jotakin ilmaiseksi? Voisiko hän todellakin lopettaa iltasiivoukset pankissa? Vihdoinkin olisi aikaa tehdä kunnon lenkkejä Mustan kanssa työpäivän jälkeen. Voisi käydä elokuvissa, teatterissa ja joskus vaikkapa tanssimassa. Tai vain istumassa iltaa jossakin pienessä viihtyisässä ravintolassa ihmisiä katsellen, ehkä jutellen. Hän joisi vähän viiniä, jopa söisikin. Ei, sellaista ylellisyyttä hän ei voinut saada, joku toinen kyllä, mutta ei hän. Kyyneleet nousivat väkisin silmiin. Vaikka summa ei ollut suuren suuri, se olisi riittävä, jotta hän saisi asuntovelan maksettua ja rahaa jäisi vielä käyttöönkin. Mutta nyt hän oli jo täysin vakuuttunut, että oli tapahtunut erehdys. Hän halusi unohtaa koko asian.

– Ei pienelle ihmiselle saa antaa turhia toiveita, hän parkui jo kurkku suorana Mustan kainalossa.

Tuuli istui sohvalla. Oli uuden vuoden aatto. Paukuttelu oli jo alkanut. Koira makasi vierellä, pää hänen reidellään. Tuuli tiesi, että se pelkäsi, ja hän rapsutteli sitä puhuen rauhoittavalla äänellä. Levyllä soi Shubertin Ave Maria, joka häivytti osan paukkeesta. Lunta oli tupruttanut pitkin iltaa suurina hiutaleina ikkunoihin peittäen vähä vähältä näkyvyyden. Musta rauhoittui, haukotteli suu leveänä ja kohta jo kuorsasi. Tuuli silitteli sen päätä. He olivat syöneet paremmin kuin koskaan. Hän oli kattanut pöytään kauneimmat astiansa ja sytyttänyt valkoiset kynttilät äidiltä saamaansa hopeiseen kynttelikköön. Pitkästä aikaa hän oli rohjennut ostaa itselleen punaviiniä, ensimmäistä kertaa elämässään jopa vuosikertaa juhlan kunniaksi, ja mehevän pihvin.

Olo oli raukea. Yskä vaivasi vielä vähän, mutta hän oli ostanut vitamiineja sekä hedelmiä, marjoja pakkaseen, vihanneksia ja muita ruokatarpeita jääkaapin täyteen. Nyt hän tervehtyisi. Häntä nauratti muistellessaan itseään ruokakaupassa. Hän oli suorastaan riehunut siellä, juossut posket kuumina tiskiltä toiselle, hyllyltä hyllylle. Kerrankin hän oli voinut ostaa mielensä mukaan ja hyvää laatua joutumatta koko ajan laskemaan mielessään riittivätkö rahat. Olo tuntui turvalliselta ja hän taputteli onnellisena vatsaansa. Se oli pyöreä kuin juuri kohonnut limppu. Vieressä vanha koira päästeli paukkuja. Se oli hotkinut ruokansa. Sekin.

© AilaKaarina

3. NAAPURIT

3. NAAPURIT


Marcus katseli keittiön ikkunasta tyttöä, joka laahusti tihkusateessa ja veti takkiaan tiukemmin ympärilleen. Hän tiesi, vaikkei voinutkaan sitä näin kaukaa nähdä, että tämä oli kalpea, valvoneen näköinen. Kun hän aamuisin oli tullut pihalle koiransa kanssa mennäkseen joko jo sisään tai vasta aamulenkille, hän oli usein nähnyt tytön samoihin aikoihin kävelemässä kohti ovea uupunein, raskain askelin. Syksyn edetessä tyttö alkoi pukeutua tummanvihreään lähes nilkkoihin ulottuvaan takkiin, jonka alta pilkottivat farkunlahkeet. Hiukset oli sitaistu takaa kiinni.
     Tyttö katosi näköpiiristä kääntyessään kohti ulko-ovea. Marcus vilkaisi kelloaan, sillä tänään oli tavallista kiireisempi aamu ja aamulenkki oli jo tehty.
    – Pitää lähteä, hän sanoi koiralle, joka katseli häntä pää kallellaan häntä heiluen. Se oli pentu eikä olisi jäänyt yksin edes lyhyeksi aikaa. Uhmakkaasti se sitten jyrsi riekaleiksi kaiken mahdollisen eteensä sattuvan, minkä hän oli unohtanut nostaa katon rajaan. Marcus rapsutti sitä korvan takaa ja sanoi ääneensä napakkuutta tavoitellen:
    – Tulen heti kun tentti on ohi, käy nukkumaan. Etkä sitten tuhoa täällä mitään.
    Hän kantoi Pennun – tähän nimeen koiran oli ollut tyytyminen – koppaansa, jonne se jäi onnettoman näköisenä.
     Vielä pukeutuessaan Marcus pohti tytön arvoitusta, ei saanut ajatuksiaan irti hänestä. Tyttö oli kesällä muuttanut vastapäiseen huoneistoon. Tämän tästä he kohtasivat jossakin kohtaa pihaa tai porraskäytävää, jolloin tyttö aina tervehti häntä nopeasti tuskin silmiin katsoen, juuri ja juuri havaittava hymy huulillaan ja kiiruhti menojaan.
     Vähitellen Marcuksen kiinnostus oli virinnyt.

Oli nimittäin toinenkin tyttö, kasvoiltaan hyvin samannäköinen kuin Marcuksen “Aamutytöksi” ristimä nuori nainen, joka myös kulki vastapäisestä ovesta. Eloisa, ihastuttava olento, jonka hän oli joskus iltaisin nähnyt, niin ikään portaissa ja pihalla.
    Ensimmäinen  muistikuva hänestäkin jäi kesällä. Marcus oli juuri astunut porraskäytävään mennäkseen Pennun kanssa iltalenkille, kun oli kuullut iloista naurua alhaalta. Vaistomaisesti hän oli kurkistanut kaiteen yli ja nähnyt valkoisen olennon liitävän rappusia ylös. Tytöllä oli ollut yllään lyhyehkö valkoinen mekko, jonka helmojen alta näkyi vauhdilla etenevä siro, mutta jäntevä jalkapari. Hän oli juossut kuudenteen kerrokseen kannoillaan nuori mies. Pentu oli nykinyt Marcuksen liikkeelle.
     Pari iltaa sitten hän oli viimeksi nähnyt "Iltatyön" sulkemassa oveaan, kun hän oli avannut omansa. Hän oli katsonut Marcusta hymyillen, sanonut “hei” ja kadonnut tanssiaskelin portaisiin. Korkojen kevyttä ja häipyvää kopinaa hän oli kuunnellut ulko-oven kumahdukseen asti.
     Oliko mahdollista, että kysymyksessä oli sama tyttö, jonka hän oli nähnyt aamuisin? Marcus pohti tuhannennen kerran. Vai asuiko asunnossa kaksi samannäköistä nuorta naista, kaksoset peräti tai sitten vain niin erilaiset sisarukset? Kuin aurinko ja kuu, mutta paikkansa vaihtaneet. Tai aamun kalpea kuu ja illan loistava, yön salaisuuksiin katoava aurinko, hän leikitteli mielikuvillaan. Hän ei vain koskaan ollut onnistunut näkemään heitä yhtä aikaa, Ei myöskään iltaprinsessaa näkynyt koskaan aamuisin, sen enempää kuin aamutyttöä olisi näkynyt iltaisin.

Päivät kuluivat lopputyön parissa, jota Marcus teki japanilaisesta kirjallisuudesta. Hän työskenteli ahkerasti, sillä hän oli vähän jäljessä opinnoissaan alituisen sairastelun vuoksi. Nyt vointi oli hyvä, hän tunsi itsensä tarmokkaaksi. Useimmiten hän nykyään istui koneensa ja kirjojensa kanssa keittiön pöydän ääressä, sillä siitä oli hyvä näköala pihan takana olevaan puistoon. Oli mukava välillä pysähtyä katselemaan edessään avautuvaa syksyistä ilotulitusta. Muutaman sateisen päivän jälkeen luonto oli repäissyt itsensä henkeäsalpaavaan väriloistoon, eikä hän muistanut aiemmin nähneensä näin väkevän kaunista syksyä.
    Aikansa luettuaan Marcus nousi keittämään kahvit ja saman tien oli Pentu hänen jaloissaan leikkiseuraa sekä makupalaa tahtomassa. Hän nappasi koiran syliinsä, odotteli kahvin valmistumista, kaatoi sen mukiin yhä Pentua kantaen ja istahti takaisin tuolille. Toisella kädellä hän hörppi kahviaan ja toisella yritti estää koiraa nuolemasta suutaan kunnes viimein kantoi sen takaisin koppaansa, josta se katseli vinkuen ja loukkaantuneen näköisenä. Hän yritti paneutua kirjaansa, Dazain Laskevaan aurinkoon, jota hän halusi vielä tarkastella. Mutta nyt lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Ajatukset harhailivat.
     Hän oli elänyt yksin jo vuosia. Muutaman kerran hän oli seurustellut, mutta vain lyhyehköjä jaksoja. Suhteet olivat päättyneet melkein itsestään eikä niistä jäänyt kuin haalea muisto. Kuten hän ajatteli “Aamutytöstä”, hänkin oli vähän ihmisarka ja siksi hän ymmärsi tätä ja tunsi kiintymystä. Vieläkään hän ei ollut jutellut tytölle mitään, sen enempää kuin tyttö hänelle. Molemmat vain tervehtivät ja poistuivat ovista milloin sisään, milloin ulos. Iltatytölle hän ei olisi kyennyt sanomaan senkään vertaa mitään, sillä tämän viehkeys mykisti hänet täysin. Mutta ihmeekseen juuri häneen Markuksen oli helppo suhtautua luontevasti vaikkei keksinytkään sanottavaa. Sitä paitsi tyttöhän ehti aina tanssia matkoihinsa heti “hein” jälkeen. Marcusta pikemminkin hymyilytti kuin harmitti oma kaikkinainen kömpelyytensä. Hän oli sairastunut teinivuosinaan nivelreumaan ja oli oppinut hyväksymään itsensä sellaisena kuin oli.

Talvi tuli ja meni sairastellessa. Markus oli joutunut käymään usein sairaalassa ja oli tehnyt opiskelunsa eteen sen minkä oli kyennyt. – Pieni takapakki vain, oli lääkäri lohdutellut. Lopputyö eteni kuitenkin kuin omalla painollaan ja jokainen valmis liuska antoi uutta puhtia seuraavaan aamuun. Hän oli ikänsä rakastanut lukemista, ja niin oli opiskelukin kuin rakkain harrastus. Mikä ihaninta, kevät teki tuloaan ja elämä tuntui elettävältä, varsinkin kun kivut olivat alkaneet hellittää auringon näyttäytyessä yhä useammin ja kauemmin. Tyttöjä hän kaipasi aina, katseli ikkunasta, joskus ovisilmästäkin, kuulosteli eteiseen, viivytteli rappukäytävässä, oli onnellinen jos näki edes vilauksen heistä, kummasta tahansa.

Marcus joi aamukahviaan. Pentu makasi pöydän alla, oli hiippaillut sinne jo monena päivänä, paikkaan, josta he olivat taistelleet kauan ja hartaasti. Marcuksen mielestä koiran paikka oli kopassa, mutta Pentu oli ollut sitkeästi toista mieltä ja tuhisi nyt tyytyväisenä kuono hänen jalkateriensä päällä.
    Hän nosti katseensa ylös kirjasta, sillä äkkiä hän vain tiesi, että tyttö oli tulossa kotiin, hieman tavallista myöhemmin. Siinä hän kävelikin, väsyneesti, niin kuin olisi seissyt jaloillaan koko yön. Markus nousi, talutti pannasta vastaan harovan Pennun koppaansa, hiipi ovelle ja näki ovisilmästä tytön astuvan hissistä ulos ja kävelevän avain kädessään oveaan kohti. Pian ovi kolahti kiinni ja Marcus palasi hiljaa keittiöön. Hän joi loput jäähtyneestä kahvista, käveli kotinsa vähäisiä neliöitä edestakaisin kunnes koira vinkui ulos. Tunnollisesti hän haki talutushihnan, veti takin ylleen ja kengät jalkaansa ja meni koiran luo, joka jo raapi ovea haukahdellen. Hetken hän seisoi tytön oven takana. Mitään ei kuulunut.
    Illalla Marcus tuli lenkiltä Pennun kanssa. Saman tien hänet naulattiin paikoilleen ulko-ovelle, jonka hän oli juuri aukaissut. Iltatyttö juoksi häntä vastaan portaiden viimeistä suoraa alas. Avonaisen takin alta näkyi punainen mekko, jonka helmat pullistuivat kuin laskuvarjo. Hänen juoksunsa oli kevyttä kuin jonkin nopeajalkaisen eläimen. Hetken näytti jopa siltä kuin tyttö olisi lentänyt.

Seuraava aamu oli viileä, mutta aamupäivän kuluessa aurinko pilkisti aika ajoin pilviverhon läpi. Puiden oksilla oli urpuja ja lintujen äänet kuuluivat selkeästi raollaan olevasta ikkunasta. Marcus söi leipää ja Pentu kyttäsi vieressä kuola valuen, vaikka se oli syönyt oman ateriansa vähän jälkeen aamulenkin ja vain hetki sitten makupaloja. Jostakin kauempaa kuului ujellus, ääni läheni, hän nosti katseensa ikkunaan ja näki ambulanssin kaartavan pihaan. Kolme ihmistä kiiruhti ulko-ovelle paareineen, laukkuineen. Marcus juoksi eteiseen ja katsoi ovisilmästä, mutta kun hissi pysähtyi heidän kerroksessaan, hän avasi ovensa. Koira tassutteli hänen jalkojensa juureen. Vastapäisen oven edessä seisoi silmät itkuisina keski-ikäinen nainen, jonka hän oli nähnyt joskus aiemminkin. Nainen nyökkäsi hänelle, pyöritti kevyesti päätään ja sulki oven ambulanssiväen jälkeen.
     Jonkin ajan kuluttua ovi aukaistiin. Tyttö makasi paareilla, silmät kiinni, kalpeana, sotkuiset hiukset levällään. Marcus, joka seisoi yhä oviaukossa koira jaloissaan, näki helpotuksekseen, että tyttö eli.
    Ikkunastaan hän huomasi punaisen hameen pilkistävän peitteen alta. Aamupäivän haaleassa valossa se näytti jotenkin sopimattomalta.

© AilaKaarina

2. HAUDATTU

2. HAUDATTU


– Ja Jeesus sanoi: “Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista…” Tuuli puhalsi papin sanat kuulumattomiin, mutta Anna jatkoi mielessään: “... jonka maailma antaa“.
    Saulin ruumis, joka oli lennätetty arkussaan Ranskasta kotimaahan, tuhkattaisiin piakkoin. Anna oli katsonut kuivin silmin, tyttärensä vierellä tämän käteen nojaten valkoista arkkua. Hänen miehensä odotti autossa ja samana iltana he ajaisivat takaisin kotiin, vain tytär jäisi muistotilaisuuteen Saulin suvun kesäpaikalle. Hän vilkaisi tyttöä, tämän silmissä kiilsivät kyyneleet. Anna tiesi miten syvästi hän isänsä poismenoa suri vaikkei ollut tätä usein tavannutkaan, eivätkä he edes olleet erityisen läheisiä. Vuosien varrella isä ja tytär tapasivat joitakin kertoja vuodessa joskus parin päivän ajan, joskus joidenkin viikkojen verran tyttären lomaillessa isänsä luona.
     Sauli oli avioitunut sihteerinsä kanssa erottuaan vaimostaan. Myöhemmin Sauli kertoi, että heillä oli ollut suhde ennen häntä. Ja silloin hän oli muistanut sen illan, kuten muisti taas, ja tuon rakastavan naisen ja hänen melkein kuin sokean eleet tanssilattialla. Ja oman kipunsa. Ja meren. Ja tuulen, sateen.
    Anna katseli tummaan pukuun pukeutunutta naista, joka oli itkua pidätellen laskemassa arkun päälle seppelettä ja tunsi äkkiä piston sisimmässään. Millä oikeudella hän, Anna, oli täällä? Kutsua hän ei ollut saanut, mutta tytär, juuri täysi-ikäisyyden kynnyksellä, oli pyytänyt hänet mukaansa. Hän vilkaisi uudelleen tyttöä. Miten hän tätä rakastikaan. Hän oli aina tiennyt äitinsä tunteet. Eikä Annaa hävettänyt enää. Hän tunsi, mitään sille voimatta, olevansa leski itsekin.


Mies astui saliin tummassa puvussa, kookkaana. Jokin hänen olemuksessaan sai Annan päässä soimaan sanat tuossa on sinun miehesi, eikä hän saanut tästä silmiään irti. Jos miehellä olisi päässään lierihattu, hän näyttäisi gangsterilta, sillä hänessä oli jotakin kovaa, hän mietti. Hetken mies katsoi suoraan häntä.
    Anna oli juuri päättänyt lähteä. Kello lähenteli puolta yötä eikä hän ollut juhlatuulella. Miehen viereen ilmestyi tyylikkäästi pukeutunut nainen, suunnilleen miehen ikäinen. Pari vaihtoi nopeasti vain muutaman sanan ja nainen poistui. Mies käveli ulko-ovea kohti. Anna lähti näennäisen rauhallisesti kävelemään eteiseen. Ilokseen hän näki miehen kääntyvän terassille päin. Seinällä oli puhelin. Hän nappasi luurin, oli laittavinaan kolikoita ja pyöritti umpimähkään numeroita, odotti hetken ja alkoi puhua puhelimeen samalla kun etsi miestä katseellaan. Hän ei saa lähteä pois, jyskytti hänen ohimoissaan. Anna vilkuili vaivihkaa terassin oviaukkoa ja jatkoi puhumistaan.
    – Hei, oletko jo lähdössä? Mies seisoi hänen edessään hieman kumarassa, vakavana. Anna piti miehen silmistä, niiden tutkivasta katseesta, joissa hetken häivähti pieni pilke. – Soitit taksin? Mies katsoi häneen kysyvästi.
    Anna sanoi puhelimeen "hei hei", laski luurin paikoilleen ja vastasi hymyillen: – En soittanut kenellekään.
    – En usko. Soitit tietenkin miehellesi tai miesystävälle, rakastajalle. Mieskin hymyili ja katsoi yhä häntä kiinteästi silmiin.
    Joko tyyppi kuuluu fossiileihin tai sitten hän on lukenut liikaa kioskikirjallisuutta, Anna mietti yrittäen pidätellä nauruaan. “Rakastaja” kuulosti koomiselta, hänen maailmassaan vieraalta.
    – En soittanut kenellekään, usko nyt. Häntä nauratti jo todella, mutta hän oli iloinen jo pelkästään siitä, että mies seisoi siinä ja oli pysähtynyt juttelemaan ja ennen kaikkea siitä, että tämä vaikutti kiinnostuneelta.
    Mies katsoi häntä tovin, ensin vakavana ja sanoi sitten naurahtaen: – En usko kuitenkaan, mutta lähde tanssimaan.

Lähempää katsottuna mies näytti vanhemmalta kuin hän oli ensin huomannut. Heidän ikäeronsa oli varmaankin 10–15 vuotta. Mutta myös silmät olivat ystävällisemmät, tai sitten sellaisiksi muuttuneet. Anna tunsi olonsa oudon levolliseksi. Vastahan he olivat vaihtaneet muutaman hassun lauseen. Hänen mieleensä tuli yllättäen Bronten Humiseva harju. Hän muisti kuinka hän oli nuorena tyttönä ihmetellyt kirjan päähenkilöiden ikäeroa; miten kukaan niin nuori, miltei tyttönen vielä saattoi ihastua niin vanhaan mieheen kuin Mr. Rochester oli. Saman tien hän tajusi että sekoitti kirjan toisen sisaruksen teokseen ja yritti sitten vain keskittyä tanssimiseen.
    Lattialla oli tungosta ja oli painauduttava kiinni toiseen mahtuakseen liikkumaan. Pian mies löysi nurkan jossa oli tilaa pyörähdellä. Hän tanssi erinomaisesti ja Anna rentoutui. Pitkästä aikaa hän aisti oman keveytensä.
    Baari oli täpötäynnä ja juomansa lopulta saatuaan he löysivät rauhallisen nurkkapöydän, josta jo hieman humaltunut pariskunta teki juuri lähtöä. Mies kertoi asuvansa yläkerran hotellissa. Enempää hän ei itsestään kertonut eikä Anna kysynyt. Kun valomerkki tuli, hän tajusi heidän istuneen ja jutelleen toista tuntia. Mies pyysi häntä luokseen ja Anna tunsi lämpimän väreilyn kehossaan. Hän oli pelännyt ettei mies pyytäisi. Oli jotenkin täysin luonnollista lähteä hänen mukaansa. Niin roistolta kuin mies hänen silmissään yhä näytti, hän käyttäytyi kuin herrasmies.

Miehen nimi oli Sauli. He esittelivät itsensä vasta hotellihuoneessa ja hetkeksi Anna pysähtyi ihmettelemään omaa huolettomuuttaan. Hulluahan oli lähteä noin vain ventovieraan mukaan. Olen kerta kaikkiaan liian vanha tällaiseen, hän ajatteli, hetken hieman pelästyneenä. Mutta miehen seurassa oli viihtyisää. Ja hotelli oli Helsingin tasokkaimpia, joten tuskin häntä ainakaan murhattaisiin.
    He juttelivat niitä näitä ja Anna tunsi olonsa aina vain rauhallisemmaksi. Hän piti miehen älykkyydestä ja huumorintajusta. Olen selkeästi hanhien sukua, hän mietti miehen mentyä ostamaan automaatista tupakkaa. Ellen varo, olen leimautumassa häneen kuin hanhenpoikanen. Miten tällainen tapahtuu? Miten voi tuntea näin nopeasti kiintymystä tuntemattomaan? Hänen mietteensä keskeytyivät kun mies astui ovesta sisään kysyen heti kun oli sytyttänyt tupakkansa:
    – Minkä ikäinen olet? En kestä pikkutyttöjä.
    – Älä huoli, en minäkään pikkupoikia. Anna sanoi ikänsä tietäen hyvin, että sitä oli vaikea uskoa. Hän näytti pikkutyöltä, kymmenen vuotta ikäänsä nuoremmalta. Mies kohottikin kulmiaan.
   – Sinusta ei saa selvää puhutko totta vai et. Otatko jotakin? Viskiä löytyy, konjakkia. Mies osoitti kahta pulloa pöydällä.
   – Viskiä kiitos, sopii tunnelmaan.

Keskustelu syveni. Tunnelma oli luonteva. Anna antoi ajatustensa kulkea. Siitä oli kauan kun hän viimeksi oli tuntenut näin, tällaista tuttuutta. Läheisyyttä. Pöhkö, hän ajatteli heti, olet siis ihastumassa. Mieshän voisi melkein olla isäsi. Hän pyysi toisen viskin. Liian myöhään hän huomasi, että se oli liikaa, häntä pyörrytti. Piti päästä vessaan.
    – Varo, Sauli sanoi nopeasti, – varo laukkua. Lattialla oli iso, avonainen matkalaukku, jonka mies oli potkaissut aiemmin hieman sivummalle. Siinä missä Anna seisoi oli vain kapea kulkuväylä sängyn ja laukun välissä. Hän potkaisi kengät jalastaan ja käveli laukussa olevien vaatteiden päältä toivoen, ettei niiden alla olisi mitään särkyvää. Hän vilkaisi hymyillen miestä joka katseli häntä huvittunut ilme kasvoillaan.
    Hän viipyi kauan kylpyhuoneessa, puhdisti kasvonsa meikistä ja kävi kevyessä suihkussa. Olo helpottui. Oveen koputettiin.
    – Hei, onko kaikki hyvin? kuului huolestunut ääni.
    Anna vastasi kaiken olevan hyvin ja tulevansa pian. Hän toivoi, että mies kävisi nukkumaan ja hän voisi joko livistää tiehensä tai käydä itsekin nukkumaan. Ajatus kuvioihin kuuluvasta rakastelusta ei kiehtonut. Ei hän siksi ollut miehen mukaan lähtenyt, hän ei vain halunnut olla yksin. Tai paremminkin ilman hänen seuraansa.

Mies nukkui Annan vihdoin tultua pois kylpyhuoneesta. Aikamoinen luottamus sinullakin, hän ajatteli katsoessaan rauhallisesti nukkuvaa miestä. Vai oletko sinäkin vain hieman välinpitämätön itsesi suhteen?
   Hän mietti mitä tekisi, jäisikö vai soittaisiko taksin ja lähtisi. Mutta häntä inhotti ajatuskin joutua kulkemaan vastaanottotiskin ohi. Aamulla olisi sama edessä, mutta silloin olisi enemmän ihmisiä liikkeellä ja hän voisi häipyä näkymättömämmin. Hän katsoi taas miestä ja hiipi hiljaa toiselle puolelle leveää sänkyä.
    Aamulla hän heräsi miehen hyväilyihin ja sanoihin: – Huomenta. Olet hymyillyt vaikka kuin kauan, mutta et avannut silmiäsi. Nukuitko todella?
    Anna vastasi unisesti juuri heränneensä.
    – Miten pieni olet, sanoi mies hetken kuluttua, – mahtuisit matkalaukkuuni. Voisin viedä sinut mukanani ilmaiseksi.
    He nauroivat.

Kunpa olisitkin vienyt, Anna ajatteli myöhemmin, pois kaikesta. Ihmekös tuo jos hymyilin unissani, sillä yksinäisyyteni minä vaatetin sinun olemuksesi lämmöllä ja aamulla se oli ylläni kuin iho enkä sen jälkeen ole voinut luopua siitä. Uneen asti minä tunnistin sinut. Hetkeksi sinäkin vaatetit itsesi minun kaipauksellani, erillisyytesi, mutta vain hetkeksi. Se oli molemminpuolista armeliaisuutta.
    Hän makasi sängyllään. Oli kesäisen valoisa iltayö, aamulla olisi aikainen herätys, mutta ei hän odottanut vielä unta. He olivat tavanneet harvakseen, ja nyt hän odotti Saulin soittoa, vasta sitten hän malttaisi nukahtaa. Yöpöydällä oli kasa kirjoja ja hän alkoi selata Mustapään runoteosta. Siinä oli runo, “Viimeinen ilta”, jota hän erityisesti rakasti. Siitä oli tullut hänelle kuin sävellys, fuuga, joka soi vuosien myötä hänelle uudelleen ja uudelleen, aina vähän erilaisena, mutta aina myös itseään toistaen. Se toi muistoja mieleen, varhaisnuoruuden ajan, jolloin hän oli asunut joitakin vuosia opiskelija-asunnossa. Hän oli ystävystynyt vastapäisessä huoneistossa asuvan pojan kanssa. Heidän tiensä olivat eronneet, mutta vieläkin hän toisinaan mietti mitä pojalle mahtoi kuulua. Hän oli ollut hieman erikoinen, lukutoukka, henkevä ja jollakin tavalla puhdas ja viaton ihminen. Mutta hän muisti, vuosien jälkeenkin, pojan tuoksun, ihon tuoksun. Se ei vain ollut tuoksu, joka olisi saanut hänet heräämään, jonka hän olisi halunnut omalle iholleen.
    Kohtaamisia, eroja, sitä koko elämä, hän mietti. Olemme hetken lohtuna toisillemme ja sitten on taas lähdön aika. Tai – surullisinta mitä voi tapahtua: “ Me emme voineet auttaa toisiamme”. Poika oli lausunut tämän Mustapään säkeen hänen muuttopäivänään, silmissään surua.

Sauli ei soittanut, eikä vastannut Annan soittoihin kuin vasta parin päivän päästä.
    – Sanoinhan, että minulla on kovasti töitä. Soitan kun ehdin tavata sinua.
    Näihin sanoihin hänen oli tyytyminen.
    Muutaman päivän kuluttua he tapasivat samassa ravintolassa kuin aiemminkin. Sauli asui edelleen hotellissa ja he viettivät siellä yön. Aamulla hän kertoi lähtevänsä seuraavan viikon lopussa takaisin Ranskaan. Kyllähän Anna oli tiennyt, että se oli ollut miehen kotimaa nuoruusvuosista lähtien ja että sinne hän jonain päivänä palaisi, mutta silti hän yllättyi. Aiemmin Sauli oli kertonut lähtevänsä vasta kesän lopulla. Asiaa ihmeteltyään hän sai vastaukseksi “firmassa sattuneet hankaluudet”.
    Anna oli onneton, mutta Sauli lohdutti heidän ehtivän vielä tavata.
    – Milloin?
    – Soitan sitten, oli vastaus, ja siihen hänen täytyi taas tyytyä.

Eräänä iltana Annan ystävä soitti ja pyysi häntä seurakseen ulos. Saulista ei ollut kuulunut mitään muutamaan päivään, eikä hän uskaltanut häiritä tätä soitollaan. Hän oli levoton ja epävarma. Välittikö Sauli hänestä, vai leikkikö vain? Hän huomasi miettivänsä tätä liiankin usein. Äiti oli jo pyytänyt saada pojan luokseen yöksi ja kehottanut Annaa lähtemään ulos. Anna oli ensin vastustellut, mutta äiti oli inttänyt ettei hän ikuisesti olisi teräkunnossa ja kykenevä helpottamaan hänen taakkaansa lapsen isän kuoltua kolmisen vuotta sitten. Alun perin hän oli kuitenkin ajatellut viettää illan yksinään kotona äidin haettua Emilin. Mutta mikäpä siinä. Kotona hän olisi vain tuijotellut puhelinta.
    He olivat istuneet tunnin verran tanssilattian vieressä olevan pöydän ääressä, samassa ravintolassa, jossa hän Saulin kanssa aina kävi, kun Anna huomasi riemukseen Saulin kävelevän kohti baaritiskiä. Hän ehti nousta mennäkseen miehen luo, kun kuuli tämän nimeä huudettavan. Nainen, ei sama jonka kanssa mies oli jutellut heidän ensimmäisenä iltanaan, riensi Saulin luo, otti hellästi miehen käsistä kiinni ja sitten halasi häntä. Anna istuutui takaisin tuolilleen. Nainen tarttui Saulin käteen ja veti tätä kohti tanssilattiaa. Anna istui jäykkänä ja yritti katsoa muualle.
    Naapuripöydässä istui mies yksinään, ja Anna nousi nopeasti ja pyysi miestä tanssimaan. Luojan kiitos, mies suostui, hän ajatteli pyörähtäessään miehen ohjauksessa ja yritti keskittyä kuuntelemaan tämän sanoja. Katseellaan hän seurasi toisen parin tanssimista, näki naisen tanssivan silmät kiinni hymy huulillaan nojaten päätään Saulin olkapäähän, kädet miehen kaulalla. Sauli huomasi hänet ja alkoi tanssia niin että näki koko ajan Annan. Hän ohjasi parinsa lähelle ja katsoi häntä yhä kiinteästi, mutta Anna ei pystynyt tulkitsemaan miehen katsetta. Miksi tuijotat minua jos en merkitse sinulle mitään? hänen teki mieli huutaa, järjestää reipas kohtaus ja saada tuon naisen hymy katoamaan. Tuon sietämättömän onnellisen hymyn! Häntä järkytti naisen olemus, joka kaikessa kertoi miten syvästi rakastunut hän oli.
    Sauli tanssi yhä Annaa tuijottaen. Tanssilattialta poistuessaan mies kääntyi vielä häneen päin, totisena ja nyökkäsi hieman. Niin kuin olisin salaliittolainen, Anna ajatteli, nyt jo hieman huvittuneena. Jonkin ajan kuluttua Sauli käveli naisen vierellä ulos ravintolasta.
    Yöllä Anna kulki kaupungin katuja, sillä hän ei ollut lähtenyt Teean mukana kotiin. Hän halusi olla yksin. Oli alkanut sataa. Meren rantaan päästyään Anna antoi vihdoin itkunsa tulla. Hän itki kunnes ei enää jaksanut. Tuulen ulvoessa hän oli antanut itkunsakin muuttua huudoksi. Lopulta hän oli ulvonut yhdessä tuulen kanssa. Ja meri säesti heitä.

– En tiedä miksi rakastin sinua kaikki nämä vuodet. En edes usko yksipuoliseen rakkauteen, etkä sinä ollut kuin ihastunut minuun alussa, niin luulen, Anna kuiskasi käydessään myöhemmin yksinään Saulin uurnalla. – Rakkauttani sinuun en vain saanut loppumaan, hän kosketti uurnaa ja lisäsi: – Siksikö, että syystä, jota en pysty jäljittämään, se vaate jonka minulle annoit yksinäisyyteni peitoksi, oli vain tutumpi kuin kenenkään toisen?

 © AilaKaarina