1. HYVITYS
Maria kapusi ylös ullakon huteria portaita. Ovea avatessaan hän oli ehtinyt unohtaa mitä oli hakemassa ja pysähtyi hämmentyneenä kynnykselle. Hän painoi valokatkaisijaa ja antoi katseensa kiertää pitkin huonetta, seiniä ja hyllyjä, joissa tavarat olivat miten sattui. Mariaa puistatti. Hän oli aina kammoksunut ullakkoa ja kävi siellä vain pakon sanelemana.
Vain kerran joitakin vuosia sitten, jotakin hakiessaan, hän oli istunut hetken vanhan pöydän ääressä, jossa oli Eliaksen, hänen entisen miehensä yksi shakkilaudoista, eron jälkeen tänne unohtunut. Maria oli tuonut sen ullakolle kun ei ollut hennonnut heittää sitä poiskaan. Niin juuri, shakkilautaa hän oli tullut hakemaan, hän muisti samassa huomattuaan pöydällä olevan aloitetun pelin. Hän oli itse avannut sen lempiavauksellaan, kuningatargambiitilla ja pelannut vähän aikaa yksikseen. Siitä kun hän oli varsinaisesti pelannut, Eliaksen kanssa, oli kauan.
Maria nosti katseensa uudelleen hyllyille ja näki viulun. Hän käveli hyllyn luo. Siinä se makasi rikkinäisellä kyljellään. Kauan sitten hän oli heittänyt sen raivopäissään alas olohuoneen seinältä, jossa sen paikka oli ollut kullanväriseen koukkuun ripustettuna, sen jälkeen kun mies oli kertonut lähtevänsä. Onneksi se ei sentään ollut mikään Stradivarius jos ei ihan halpakaan. Mutta siitäpä oli saanut, ansionsa mukaan, petturi! Vieläkin hän tunsi miten viha nousi sisuksista ulos aivan yhtä vahvana kuin vuosia sitten. Se oli kuin laava, joka levisi kaikkialle tukahduttaen kaiken, tuhoten kaiken, eikä hän voinut unohtaa, ei antaa anteeksi. Viulun vieressä oli rikkoutunut peili, jonka eteen hän seisahtui. Siitä katsoi vanheneva, ennen aikojaan rypistynyt nainen, tummakulmainen ja suloton. Hän käänsi päänsä pois. Hän oli ollut kaunis, sen hän tiesi, mutta siitä kaikesta ei ollut paljoakaan jäljellä, eikä tarvinnutkaan, niin hän oli päättänyt aikoja sitten.
Maria istahti tuolille. Häntä väsytti, sillä aurinko oli paahtanut päivä toisensa jälkeen niin, että iltaisin, ilman viiletessäkin, talo oli kuin pätsi. Hän ei saanut nukuttua öisin ja tunsi hermojensa olevan kireänä kuin tuon kirotun viulun kielet. Hän tuijotti viulua - kirottu, toden totta! Miten hän olikaan vihannut sitä. Se oli ollut Eliakselle rakkaampi kuin mikään muu maailmassa, rakkaampi kuin yksikään ihminen. Rakkaampi kuin hän. Samassa hän muisti miehen ilmeen tämän katsoessa jalkojensa juureen viskattua viulua. Miten hyvin hän sen vieläkin muisti! Alun tyrmistyksestä ja epäuskosta ilme oli vaihtunut hitaasti – hymyyn. Siinä mies oli vain seissyt hiljaa ja hymyillyt. Silloin oli ollut Marian vuoro olla tyrmistynyt, mutta ennen kuin hän oli kyennyt sanomaan tai tekemään mitään, oli Elias kävellyt rauhallisesti eteiseen, ottanut takkinsa, mennyt ovelle, avannut sen ja kadonnut. Sen koommin hän ei ollut miestä nähnyt.
Varoittamatta jokin outo, kauan unohduksissa ollut kummajainen, kaipauksen tapainen tunne puristi sydänalaa, ja nyt jo vähän itkettikin, mutta Maria puri hammasta niin että suuta särki. Hän muisti liiankin hyvin epätoivon ja itkut vielä vuosia Eliaksen lähdön jälkeen. Hän muisti rakkauden, jota oli tuntenut ja hetkeksi hänen piirteensä pehmenivät. Hän muisti kaikki onnelliset päivät, ja hän muisti kaikki ne ihmeelliset yöt, jotka hän oli viettänyt miehen sylissä. Hän huomasi vääntelevänsä käsiään ja jäi tuijottamaan niitä. Ne olivat kauniit kädet, vaikkei hän enää niitä hoitanutkaan. Hän muisti Eliaksen kädet, suorat pitkät sormet, jotka yhtä taitavasti käsittelivät niin viulun ohuita kieliä, pelikortteja kuin shakkinappuloitakin. Ja häntä. Eliaksen hyväilyt! Mariaa hengästytti. Nuo ihanat vuodet! Hän tajusi nauravansa ja ihmetteli äänensä lämmintä sointia. Hän ei muistanut koska oli viimeksi nauranut.
Kaikki oli ollut täydellistä, rakkaus, intohimo, kaikki. Niin hän oli luullut. Kunnes koitti päivä, jolloin hän sai tietää, että miehellä oli toinen nainen. Nuori ja kaunis, niin hän oli kuullut myöhemmin. Muuta hän ei tiennyt eikä halunnutkaan tietää. Suurin osa ystävistä oli jäänyt eron myötä, mutta ei hän ketään kaivannut eikä välittänyt kuulla heistä mitään, ei kenestäkään. Vain sukulaisiin hän piti harvakseen yhteyttä, eniten tyttäreensä, joka oli varhain muuttanut kotoaan, mutta muuten hän oli mieluiten yksin. Eropaperit allekirjoitettuaan hän oli päättänyt, että Elias oli kuollut. Mutta monta vuotta hän joutui murhaamaan miehen mielestään, uudelleen ja uudelleen ennen kuin tämä tapahtui. Sitä ennen mies oli kulkenut itsepäisesti hänen vierellään päivän askareissa. Tavan takaa hän oli saanut itsensä kiinni puhumassa tälle asioitaan kuten ennenkin. Mies seurasi häntä iltaisin vuoteeseen eikä makuuhuoneen vaihtaminen tuonut helpotusta. Monesti hän päätti muuttaa pois, mutta loppujen lopuksi kaikki aina tyssäsi johonkin. Eniten hänen saamattomuuteensa.
Eräänä päivänä hän huomasi, että jäljellä oli enää vain viha.
– Nyt riittää, itkut on itketty aikoja sitten, hän sanoi ääneen, tarmokkaasti, suoristi selkänsä ja nousi päättäväisesti. Shakkilautaa hän oli tullut täältä hakemaan. Kylään oli tulossa sukulaisia pitkästä aikaa ja hän oli muistellut kahden heistä pelaavan shakkia mielellään. Maria ojensi kätensä alkaakseen kerätä nappuloita laatikkoon, mutta istahti kauhuissaan saman tien takaisin.
Häntä vastapäätä istui kummallinen olento, jonkinlainen linnun ja miehen yhdistelmä. Ullakon valo oli heikko eikä hän nähnyt selkeästi oliko olennon pää linnun vai peittikö kasvoja naamio. Sen sijaan vartalo, jota verhosi frakki, oli miehen. Pitkiä laihoja sormia peittivät valkoiset käsineet. Pelostaan huolimatta Maria ajatteli, että olennossa, sen laihuudessa, melkein luurankomaisuudessa oli jotakin liikuttavaa. Ja jotakin ihailtavaa siinä myös oli, sillä sen eleet ja liikkeet olivat kauniit ja keveät, suorastaan viehkeät. Olennon äkkiä noustessa ja aivan kuin etsiessä jotakin se käveli vähän lintumaisesti, ei kuitenkaan hyppien vaan liike oli kuin hidasta tanssia, samalla kertaa notkeaa ja voimakasta, kuin kotkan, joka valmistautuu lentämään. Maria aisti kylmyyden olennon liikkuessa ja sen hengitys huurusi, sen hän huomasi vasta nyt.
Ullakolla vallitsi täydellinen hiljaisuus. Lintumies oli istuutunut takaisin tuolilleen ja alkanut pelata vastaten Marian vanhaan avaukseen. Osasiko se edes ihmisten kieltä? Maria mietti ja olisi halunnut sanoa jotakin, mutta ei uskaltanut. Nyt olisi hänen vuoronsa ja hän, onneton, oli unohtanut liian paljon. Pelko oli jähmettänyt hänen ajatuksensa, hän oli vain istunut kuin kiviveistos paikoillaan ja tuijottanut valkoisia käsineitä muuhun kykenemättä.
Maria tuijotti lautaa. Hänen oli herättävä tästä painajaisesta. Hänen täytyi muistaa. Hänen täytyi osata! Hän mietti kuumeisesti, päässä viilettivät siirrot ja strategiat. Sitten, äkkiä, hän tiesi mitä tehdä. Niin kuin olisi pelannut vasta eilen, hän muisti kaiken, kaiken minkä Elias oli opettanut hänelle. Riemu täytti hänen mielensä, hän osasi sittenkin. Kuin henkensä edestä hän teki taidokkaat siirtonsa vuorollaan, keskittyneesti, varmasti. Aina kun olennon käsi lähestyi häntä, siitä huokui kylmyys joka melkein poltti.
Mutta aivan kuin tuo merkillinen olento, lintu tai mies, tai molempia, olisi tiennyt etukäteen kaikki hänen siirtonsa, joka ikisen, niin nopeasti, loistavasti ja täydellisesti se pelasi. Maria oli juuri tajunnut virheensä kun se sulavin liikkein shakkasi hänen kuningastaan. Mutta samassa se putosi, tai pudotettiin lattialle, hän ei ollut varma kumpi tapahtui.
Maria istui jäykkänä tuskin hengittäen. Hän ei rohjennut edes arvailla, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Hiljaisuus jatkui. Hän kuuli vain verensä äänen, kun se vauhkona kiisi hänen suonisaaan. Ainakin olen elossa, vielä, käväisi mielessä. Tuntui kuluvan ikuisuus, mitään ei tapahtunut, Lintumies vain istui ja katseli häntä kunnes Maria ei enää kestänyt ja käänsi katseensa syliinsä. Lopulta olento nousi seisomaan ja Maria nosti päänsä – ja kätensä ylös kuin armoa anoen. Lintumies kiersi nopeasti pöydän ja ojensi liioitellun, suorastaan hassun juhlallisesti laihat, jäiset kätensä häntä kohti ja Mariasta näytti kuin olento olisi hymyillyt. Ennen kuin hän tajusikaan, oli Lintumies ottanut hänen molemmat kätensä omiinsa ja vetänyt hänet luokseen, syliinsä. Maria paleli, mutta se ei tuntunut pahalta. Ennemminkin hän tunsi olevansa melkein turta, ja kuitenkin samalla jäykkä ja taipuisa, kylmä ja kuuma. Jossakin alkoi soida viulu. Tanssi alkoi.
He kiitivät pitkin tanssilattiaa, kiiltävää ruutuparkettia, joksi shakkilauta oli muuttunut. Maria sulki silmänsä. Koskaan ennen hän ei ollut tuntenut sellaista tanssin keveyttä. Eikä sellaista riemua! Hän aisti tuoksun, oudon ja ihmeellisen, kuin suuren, tuntemattoman kukan tuoksun. Ja viulu soi, soi kuin itkisi hurmiossa. Äkkiä olento pysähtyi, polvistui Marian eteen, taivutti selkänsä ja päänsä alas ja pitäen vielä hetken kädessään Marian kättä ohjasi hänet tanssimaan ylitseen. Ja Maria tanssi, tanssi kevein, väsymättömin jaloin. Lintumies nousi, tarttui taas hänen käteensä, veti syliinsä, pyöritti pois sylistään ja taas syliinsä, uudelleen ja uudelleen.
Maria tarrautui Lintumieheen lujemmin, sillä he alkoivat kohota yhdessä ylöspäin pyörien toisiinsa kietoutuneina vinhasti kuin hyrrä.
© AilaKaarina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti