– Ja Jeesus sanoi: “Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista…” Tuuli puhalsi papin sanat kuulumattomiin, mutta Anna jatkoi mielessään: “... jonka maailma antaa“.
Saulin ruumis, joka oli lennätetty arkussaan Ranskasta kotimaahan, tuhkattaisiin piakkoin. Anna oli katsonut kuivin silmin, tyttärensä vierellä tämän käteen nojaten valkoista arkkua. Hänen miehensä odotti autossa ja samana iltana he ajaisivat takaisin kotiin, vain tytär jäisi muistotilaisuuteen Saulin suvun kesäpaikalle. Hän vilkaisi tyttöä, tämän silmissä kiilsivät kyyneleet. Anna tiesi miten syvästi hän isänsä poismenoa suri vaikkei ollut tätä usein tavannutkaan, eivätkä he edes olleet erityisen läheisiä. Vuosien varrella isä ja tytär tapasivat joitakin kertoja vuodessa joskus parin päivän ajan, joskus joidenkin viikkojen verran tyttären lomaillessa isänsä luona.
Sauli oli avioitunut sihteerinsä kanssa erottuaan vaimostaan. Myöhemmin Sauli kertoi, että heillä oli ollut suhde ennen häntä. Ja silloin hän oli muistanut sen illan, kuten muisti taas, ja tuon rakastavan naisen ja hänen melkein kuin sokean eleet tanssilattialla. Ja oman kipunsa. Ja meren. Ja tuulen, sateen.
Anna katseli tummaan pukuun pukeutunutta naista, joka oli itkua pidätellen laskemassa arkun päälle seppelettä ja tunsi äkkiä piston sisimmässään. Millä oikeudella hän, Anna, oli täällä? Kutsua hän ei ollut saanut, mutta tytär, juuri täysi-ikäisyyden kynnyksellä, oli pyytänyt hänet mukaansa. Hän vilkaisi uudelleen tyttöä. Miten hän tätä rakastikaan. Hän oli aina tiennyt äitinsä tunteet. Eikä Annaa hävettänyt enää. Hän tunsi, mitään sille voimatta, olevansa leski itsekin.
Mies astui saliin tummassa puvussa, kookkaana. Jokin hänen olemuksessaan sai Annan päässä soimaan sanat tuossa on sinun miehesi, eikä hän saanut tästä silmiään irti. Jos miehellä olisi päässään lierihattu, hän näyttäisi gangsterilta, sillä hänessä oli jotakin kovaa, hän mietti. Hetken mies katsoi suoraan häntä.
Anna oli juuri päättänyt lähteä. Kello lähenteli puolta yötä eikä hän ollut juhlatuulella. Miehen viereen ilmestyi tyylikkäästi pukeutunut nainen, suunnilleen miehen ikäinen. Pari vaihtoi nopeasti vain muutaman sanan ja nainen poistui. Mies käveli ulko-ovea kohti. Anna lähti näennäisen rauhallisesti kävelemään eteiseen. Ilokseen hän näki miehen kääntyvän terassille päin. Seinällä oli puhelin. Hän nappasi luurin, oli laittavinaan kolikoita ja pyöritti umpimähkään numeroita, odotti hetken ja alkoi puhua puhelimeen samalla kun etsi miestä katseellaan. Hän ei saa lähteä pois, jyskytti hänen ohimoissaan. Anna vilkuili vaivihkaa terassin oviaukkoa ja jatkoi puhumistaan.
– Hei, oletko jo lähdössä? Mies seisoi hänen edessään hieman kumarassa, vakavana. Anna piti miehen silmistä, niiden tutkivasta katseesta, joissa hetken häivähti pieni pilke. – Soitit taksin? Mies katsoi häneen kysyvästi.
Anna sanoi puhelimeen "hei hei", laski luurin paikoilleen ja vastasi hymyillen: – En soittanut kenellekään.
– En usko. Soitit tietenkin miehellesi tai miesystävälle, rakastajalle. Mieskin hymyili ja katsoi yhä häntä kiinteästi silmiin.
Joko tyyppi kuuluu fossiileihin tai sitten hän on lukenut liikaa kioskikirjallisuutta, Anna mietti yrittäen pidätellä nauruaan. “Rakastaja” kuulosti koomiselta, hänen maailmassaan vieraalta.
– En soittanut kenellekään, usko nyt. Häntä nauratti jo todella, mutta hän oli iloinen jo pelkästään siitä, että mies seisoi siinä ja oli pysähtynyt juttelemaan ja ennen kaikkea siitä, että tämä vaikutti kiinnostuneelta.
Mies katsoi häntä tovin, ensin vakavana ja sanoi sitten naurahtaen: – En usko kuitenkaan, mutta lähde tanssimaan.
Lähempää katsottuna mies näytti vanhemmalta kuin hän oli ensin huomannut. Heidän ikäeronsa oli varmaankin 10–15 vuotta. Mutta myös silmät olivat ystävällisemmät, tai sitten sellaisiksi muuttuneet. Anna tunsi olonsa oudon levolliseksi. Vastahan he olivat vaihtaneet muutaman hassun lauseen. Hänen mieleensä tuli yllättäen Bronten Humiseva harju. Hän muisti kuinka hän oli nuorena tyttönä ihmetellyt kirjan päähenkilöiden ikäeroa; miten kukaan niin nuori, miltei tyttönen vielä saattoi ihastua niin vanhaan mieheen kuin Mr. Rochester oli. Saman tien hän tajusi että sekoitti kirjan toisen sisaruksen teokseen ja yritti sitten vain keskittyä tanssimiseen.
Lattialla oli tungosta ja oli painauduttava kiinni toiseen mahtuakseen liikkumaan. Pian mies löysi nurkan jossa oli tilaa pyörähdellä. Hän tanssi erinomaisesti ja Anna rentoutui. Pitkästä aikaa hän aisti oman keveytensä.
Baari oli täpötäynnä ja juomansa lopulta saatuaan he löysivät rauhallisen nurkkapöydän, josta jo hieman humaltunut pariskunta teki juuri lähtöä. Mies kertoi asuvansa yläkerran hotellissa. Enempää hän ei itsestään kertonut eikä Anna kysynyt. Kun valomerkki tuli, hän tajusi heidän istuneen ja jutelleen toista tuntia. Mies pyysi häntä luokseen ja Anna tunsi lämpimän väreilyn kehossaan. Hän oli pelännyt ettei mies pyytäisi. Oli jotenkin täysin luonnollista lähteä hänen mukaansa. Niin roistolta kuin mies hänen silmissään yhä näytti, hän käyttäytyi kuin herrasmies.
Miehen nimi oli Sauli. He esittelivät itsensä vasta hotellihuoneessa ja hetkeksi Anna pysähtyi ihmettelemään omaa huolettomuuttaan. Hulluahan oli lähteä noin vain ventovieraan mukaan. Olen kerta kaikkiaan liian vanha tällaiseen, hän ajatteli, hetken hieman pelästyneenä. Mutta miehen seurassa oli viihtyisää. Ja hotelli oli Helsingin tasokkaimpia, joten tuskin häntä ainakaan murhattaisiin.
He juttelivat niitä näitä ja Anna tunsi olonsa aina vain rauhallisemmaksi. Hän piti miehen älykkyydestä ja huumorintajusta. Olen selkeästi hanhien sukua, hän mietti miehen mentyä ostamaan automaatista tupakkaa. Ellen varo, olen leimautumassa häneen kuin hanhenpoikanen. Miten tällainen tapahtuu? Miten voi tuntea näin nopeasti kiintymystä tuntemattomaan? Hänen mietteensä keskeytyivät kun mies astui ovesta sisään kysyen heti kun oli sytyttänyt tupakkansa:
– Minkä ikäinen olet? En kestä pikkutyttöjä.
– Älä huoli, en minäkään pikkupoikia. Anna sanoi ikänsä tietäen hyvin, että sitä oli vaikea uskoa. Hän näytti pikkutyöltä, kymmenen vuotta ikäänsä nuoremmalta. Mies kohottikin kulmiaan.
– Sinusta ei saa selvää puhutko totta vai et. Otatko jotakin? Viskiä löytyy, konjakkia. Mies osoitti kahta pulloa pöydällä.
– Viskiä kiitos, sopii tunnelmaan.
Keskustelu syveni. Tunnelma oli luonteva. Anna antoi ajatustensa kulkea. Siitä oli kauan kun hän viimeksi oli tuntenut näin, tällaista tuttuutta. Läheisyyttä. Pöhkö, hän ajatteli heti, olet siis ihastumassa. Mieshän voisi melkein olla isäsi. Hän pyysi toisen viskin. Liian myöhään hän huomasi, että se oli liikaa, häntä pyörrytti. Piti päästä vessaan.
– Varo, Sauli sanoi nopeasti, – varo laukkua. Lattialla oli iso, avonainen matkalaukku, jonka mies oli potkaissut aiemmin hieman sivummalle. Siinä missä Anna seisoi oli vain kapea kulkuväylä sängyn ja laukun välissä. Hän potkaisi kengät jalastaan ja käveli laukussa olevien vaatteiden päältä toivoen, ettei niiden alla olisi mitään särkyvää. Hän vilkaisi hymyillen miestä joka katseli häntä huvittunut ilme kasvoillaan.
Hän viipyi kauan kylpyhuoneessa, puhdisti kasvonsa meikistä ja kävi kevyessä suihkussa. Olo helpottui. Oveen koputettiin.
– Hei, onko kaikki hyvin? kuului huolestunut ääni.
Anna vastasi kaiken olevan hyvin ja tulevansa pian. Hän toivoi, että mies kävisi nukkumaan ja hän voisi joko livistää tiehensä tai käydä itsekin nukkumaan. Ajatus kuvioihin kuuluvasta rakastelusta ei kiehtonut. Ei hän siksi ollut miehen mukaan lähtenyt, hän ei vain halunnut olla yksin. Tai paremminkin ilman hänen seuraansa.
Mies nukkui Annan vihdoin tultua pois kylpyhuoneesta. Aikamoinen luottamus sinullakin, hän ajatteli katsoessaan rauhallisesti nukkuvaa miestä. Vai oletko sinäkin vain hieman välinpitämätön itsesi suhteen?
Hän mietti mitä tekisi, jäisikö vai soittaisiko taksin ja lähtisi. Mutta häntä inhotti ajatuskin joutua kulkemaan vastaanottotiskin ohi. Aamulla olisi sama edessä, mutta silloin olisi enemmän ihmisiä liikkeellä ja hän voisi häipyä näkymättömämmin. Hän katsoi taas miestä ja hiipi hiljaa toiselle puolelle leveää sänkyä.
Aamulla hän heräsi miehen hyväilyihin ja sanoihin: – Huomenta. Olet hymyillyt vaikka kuin kauan, mutta et avannut silmiäsi. Nukuitko todella?
Anna vastasi unisesti juuri heränneensä.
– Miten pieni olet, sanoi mies hetken kuluttua, – mahtuisit matkalaukkuuni. Voisin viedä sinut mukanani ilmaiseksi.
He nauroivat.
Kunpa olisitkin vienyt, Anna ajatteli myöhemmin, pois kaikesta. Ihmekös tuo jos hymyilin unissani, sillä yksinäisyyteni minä vaatetin sinun olemuksesi lämmöllä ja aamulla se oli ylläni kuin iho enkä sen jälkeen ole voinut luopua siitä. Uneen asti minä tunnistin sinut. Hetkeksi sinäkin vaatetit itsesi minun kaipauksellani, erillisyytesi, mutta vain hetkeksi. Se oli molemminpuolista armeliaisuutta.
Hän makasi sängyllään. Oli kesäisen valoisa iltayö, aamulla olisi aikainen herätys, mutta ei hän odottanut vielä unta. He olivat tavanneet harvakseen, ja nyt hän odotti Saulin soittoa, vasta sitten hän malttaisi nukahtaa. Yöpöydällä oli kasa kirjoja ja hän alkoi selata Mustapään runoteosta. Siinä oli runo, “Viimeinen ilta”, jota hän erityisesti rakasti. Siitä oli tullut hänelle kuin sävellys, fuuga, joka soi vuosien myötä hänelle uudelleen ja uudelleen, aina vähän erilaisena, mutta aina myös itseään toistaen. Se toi muistoja mieleen, varhaisnuoruuden ajan, jolloin hän oli asunut joitakin vuosia opiskelija-asunnossa. Hän oli ystävystynyt vastapäisessä huoneistossa asuvan pojan kanssa. Heidän tiensä olivat eronneet, mutta vieläkin hän toisinaan mietti mitä pojalle mahtoi kuulua. Hän oli ollut hieman erikoinen, lukutoukka, henkevä ja jollakin tavalla puhdas ja viaton ihminen. Mutta hän muisti, vuosien jälkeenkin, pojan tuoksun, ihon tuoksun. Se ei vain ollut tuoksu, joka olisi saanut hänet heräämään, jonka hän olisi halunnut omalle iholleen.
Kohtaamisia, eroja, sitä koko elämä, hän mietti. Olemme hetken lohtuna toisillemme ja sitten on taas lähdön aika. Tai – surullisinta mitä voi tapahtua: “ Me emme voineet auttaa toisiamme”. Poika oli lausunut tämän Mustapään säkeen hänen muuttopäivänään, silmissään surua.
Sauli ei soittanut, eikä vastannut Annan soittoihin kuin vasta parin päivän päästä.
– Sanoinhan, että minulla on kovasti töitä. Soitan kun ehdin tavata sinua.
Näihin sanoihin hänen oli tyytyminen.
Muutaman päivän kuluttua he tapasivat samassa ravintolassa kuin aiemminkin. Sauli asui edelleen hotellissa ja he viettivät siellä yön. Aamulla hän kertoi lähtevänsä seuraavan viikon lopussa takaisin Ranskaan. Kyllähän Anna oli tiennyt, että se oli ollut miehen kotimaa nuoruusvuosista lähtien ja että sinne hän jonain päivänä palaisi, mutta silti hän yllättyi. Aiemmin Sauli oli kertonut lähtevänsä vasta kesän lopulla. Asiaa ihmeteltyään hän sai vastaukseksi “firmassa sattuneet hankaluudet”.
Anna oli onneton, mutta Sauli lohdutti heidän ehtivän vielä tavata.
– Milloin?
– Soitan sitten, oli vastaus, ja siihen hänen täytyi taas tyytyä.
Eräänä iltana Annan ystävä soitti ja pyysi häntä seurakseen ulos. Saulista ei ollut kuulunut mitään muutamaan päivään, eikä hän uskaltanut häiritä tätä soitollaan. Hän oli levoton ja epävarma. Välittikö Sauli hänestä, vai leikkikö vain? Hän huomasi miettivänsä tätä liiankin usein. Äiti oli jo pyytänyt saada pojan luokseen yöksi ja kehottanut Annaa lähtemään ulos. Anna oli ensin vastustellut, mutta äiti oli inttänyt ettei hän ikuisesti olisi teräkunnossa ja kykenevä helpottamaan hänen taakkaansa lapsen isän kuoltua kolmisen vuotta sitten. Alun perin hän oli kuitenkin ajatellut viettää illan yksinään kotona äidin haettua Emilin. Mutta mikäpä siinä. Kotona hän olisi vain tuijotellut puhelinta.
He olivat istuneet tunnin verran tanssilattian vieressä olevan pöydän ääressä, samassa ravintolassa, jossa hän Saulin kanssa aina kävi, kun Anna huomasi riemukseen Saulin kävelevän kohti baaritiskiä. Hän ehti nousta mennäkseen miehen luo, kun kuuli tämän nimeä huudettavan. Nainen, ei sama jonka kanssa mies oli jutellut heidän ensimmäisenä iltanaan, riensi Saulin luo, otti hellästi miehen käsistä kiinni ja sitten halasi häntä. Anna istuutui takaisin tuolilleen. Nainen tarttui Saulin käteen ja veti tätä kohti tanssilattiaa. Anna istui jäykkänä ja yritti katsoa muualle.
Naapuripöydässä istui mies yksinään, ja Anna nousi nopeasti ja pyysi miestä tanssimaan. Luojan kiitos, mies suostui, hän ajatteli pyörähtäessään miehen ohjauksessa ja yritti keskittyä kuuntelemaan tämän sanoja. Katseellaan hän seurasi toisen parin tanssimista, näki naisen tanssivan silmät kiinni hymy huulillaan nojaten päätään Saulin olkapäähän, kädet miehen kaulalla. Sauli huomasi hänet ja alkoi tanssia niin että näki koko ajan Annan. Hän ohjasi parinsa lähelle ja katsoi häntä yhä kiinteästi, mutta Anna ei pystynyt tulkitsemaan miehen katsetta. Miksi tuijotat minua jos en merkitse sinulle mitään? hänen teki mieli huutaa, järjestää reipas kohtaus ja saada tuon naisen hymy katoamaan. Tuon sietämättömän onnellisen hymyn! Häntä järkytti naisen olemus, joka kaikessa kertoi miten syvästi rakastunut hän oli.
Sauli tanssi yhä Annaa tuijottaen. Tanssilattialta poistuessaan mies kääntyi vielä häneen päin, totisena ja nyökkäsi hieman. Niin kuin olisin salaliittolainen, Anna ajatteli, nyt jo hieman huvittuneena. Jonkin ajan kuluttua Sauli käveli naisen vierellä ulos ravintolasta.
Yöllä Anna kulki kaupungin katuja, sillä hän ei ollut lähtenyt Teean mukana kotiin. Hän halusi olla yksin. Oli alkanut sataa. Meren rantaan päästyään Anna antoi vihdoin itkunsa tulla. Hän itki kunnes ei enää jaksanut. Tuulen ulvoessa hän oli antanut itkunsakin muuttua huudoksi. Lopulta hän oli ulvonut yhdessä tuulen kanssa. Ja meri säesti heitä.
– En tiedä miksi rakastin sinua kaikki nämä vuodet. En edes usko yksipuoliseen rakkauteen, etkä sinä ollut kuin ihastunut minuun alussa, niin luulen, Anna kuiskasi käydessään myöhemmin yksinään Saulin uurnalla. – Rakkauttani sinuun en vain saanut loppumaan, hän kosketti uurnaa ja lisäsi: – Siksikö, että syystä, jota en pysty jäljittämään, se vaate jonka minulle annoit yksinäisyyteni peitoksi, oli vain tutumpi kuin kenenkään toisen?
© AilaKaarina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti