4. ILOTULITUS

4. ILOTULITUS

– Syötkö sinä tarpeeksi, kysyi lääkäri huolestuneella äänellä. Tuuli

sukelsi puseroonsa. Hän tunsi punastuvansa, vaikka lääkäri oli tuttu

jo vuosien takaa ja hänen laihuudestaan oli keskusteltu ennenkin.

Hitaasti hän veti puseroa päänsä yli ja sai sanotuksi jotakin

ympäripyöreää. Kerrankin tuntui hyvältä, että lääkärillä oli kiire.

Hän ojensi reseptin Tuulille ja sanoi ystävällisesti hymyillen: –

Antibiootit ja kipulääke, ole hyvä ja muista, että kipulääke on

kolmiolääke. Lue tarkasti ohjeet. Tuuli kiitti ja poistui nopeasti

käytävän puolelle.

   Musta odotti häntä hieman kauempana liikennemerkkiin sidottuna.

Nähtyään hänet se heilutti häntäänsä, haukahteli ja hieroi sitten

päätään hänen jalkoihinsa.

   – No niin, mennäänpäs nyt, vanha rouva, Tuuli sanoi hellästi

saatuaan koiran irti.

Jos jääkaapit muuttaisivat kokoaan sen mukaan, miten tyhjiä tai

täynnä ruokaa ne kulloinkin ovat, olisi omani samanlainen ruipelo

kuin itse olen. Vain maitotölkki pitäisi sen pystyasennossa, Tuuli

ajatteli huvittuneena keittiössä. Palkkapäivä olisi vasta viikon

päästä.

   – Mitähän sitä söisi sen ajan, hän kysyi Mustalta, joka oli

hiippaillut olohuoneen kopastaan keittiöön heti kuultuaan jääkaapin

oven aukenevan. Se löysi muroja ruokapaikaltaan ja alkoi pureskella

niitä hartaan näköisenä. – Säästäpä siitä muru minullekin, Tuuli sanoi

ja taputti sen mustana kiiltävää selkää. Ruokakaapista löytyi sentään

hernekeitto- ja muita säilykepurkkeja, joita hän osteli varastoon

pahan päivän varalle aina kun niitä sai tarjouksesta.

   – Eiköhän tästä jotenkin selvitä, hän huokaisi.

Tuuli oli tullut töistä kotiin. – Postiluukku oli antelias tänään, mutta

laskujahan täällä vaan on, hän jupisi sekä itselleen että Mustalle

istuuduttuaan sohvalle, jonne myös koira oli heti loikannut. Nyt se

pötkötti lempiasennossaan pää sohvan käsinojalla. – Sähkön hinta

sen kun nousee. Ruoan hinta myös. Olen kyllä haudassa ennen kun

saan tämän asunnon maksettua, vaikka paremmalla puolella olenkin,

hän tuskaili katseen kiertäessä kotinsa seiniä. Nälkä kurni vatsassa,

sillä eväät, joita hän aamuisin väänsi lounastauolle olivat olleet

päivä päivältä niukemmat. Mutta huomenna olisi vihdoin

palkkapäivä.

   – Kuules, vanha rouva, huomenna juhlitaan. Ostan sinulle

mehevimmän luun jonka löydän ja itselleni jotain hyvää. Koira

heilutti häntäänsä niin kuin olisi ymmärtänyt.

   Musta oli ollut hänellä pennusta asti. Sen rodusta hän tiesi vain,

että emä oli labradorinnoutaja. Hän oli saanut sen työkaveriltaan joka

lahjoitti pentuja niitä haluaville. Nainen oli kertonut, että hänen

koiransa oli livistänyt karkuteille väärään aikaan. Muutaman päivän

kuluttua se oli tullut kotiin suu maireassa hymyssä,

suorastaan myhäilevänä.

   – Ihan kateeksi kävi siinä vaiheessa kun tajusin, mitä se oli

 reissullaan puuhastellut, oli nainen nauranut, eronnut vuosia sitten

 kuten hänkin. Tuolloin Tuulin tytär oli jo muuttanut pois, joten

 ilomielin hän otti yhden pennuista. Ja vaikka koiran aiheuttamat

 menot vakuutuksineen verottivat aika ajoin ankarasti hänen moneen

 reikään juoksevia rahojaan, ei hän olisi luopunut Mustasta

 mistään hinnasta. Koira poisti yksinäisyyden, joka vuosi vuodelta

 eron jälkeen oli alkanut kalvaa sydänalaa aina vain pahemmin.

   – Ja Empulle annan myös vähän rahaa, on se niin kultainen poika,

 aina auttamassa jos vähänkin tarvitsen apua, Tuuli jatkoi ääneen

 jutusteluaan. Musta kääntyi selälleen ja tökki takatassuillaan hänen

 sääriään. Se odotti maharapsutuksia jotka olivat siltä päivältä

 saamatta. – Anna ei ota minulta rahaa, hän jatkoi eikä ollut

 huomaavinaankaan koiran touhuja, mutta pojalle voin aina antaa,

 niin pääsee äitinsäkin vähän helpommalla. Ja tietenkin Emilialle.

 Koira jatkoi koipiensa jyskyttämistä niin, että sukkaan tuli reikä.

   – No voi, viimeinen ehjä pari! Hyvä on, hyvä on, saat rapsutuksesi.

   Jonkin ajan kuluttua Tuuli alkoi repiä viimeistä kuorta auki. Hän

oli jättänyt sen viimeiseksi, sillä siinä oli lakitoimiston leima. 

   – Mitähän ikävää on tulossa, hän nurisi vetäessään kirjettä esiin.

Hetkeen hän ei tajunnut mitä luki.

Kului muutama päivä. Tuuli oli jo hieman toipunut järkytyksestään.

   – Saada nyt sellainen summa rahaa noin vain, että vieläkin 

hengästyttää, hän uskaltautui viimein kertomaan tyttärelleen. –

Kuvittele nyt, minulle, jolla on aina nälkä, ei ruoka maita ja minä

joka nukun kuin karhu talviuntaan, herään monta kertaa yössä, hän

huokaili. – Älä naura, Anna, tämä on vakava paikka, hän puuskahti

lopuksi ja herahti itsekin nauruun.

   Mutta jospa kuitenkin on tapahtunut virhe, hän pohti ties

monennenko kerran lopetettuaan puhelun. Niin, niin sen täytyi olla.

Tietenkin. Annakaan ei vain raaskinut epäillä sitä minulle ääneen.

“Ainut perillinen”, oli kirjeessä lukenut. Joku sukulainen, josta hän

ei ollut kuullutkaan tai ainakaan muistanut kuulleensa, niin

karjalaista, sukurakasta heimoa kuin olivatkin. Heidän sukunsa oli

hajonnut sodan pyörteissä, osan pelastautuessa Ruotsiin, osan

Amerikkaan asti. Ei, tämän täytyi olla virhe, kertakaikkinen erehdys.

   Sillä voisiko olla totta, että hän saisi joskus jotakin ilmaiseksi?

Voisiko hän todellakin lopettaa iltasiivoukset pankissa? Vihdoinkin

olisi aikaa tehdä kunnon lenkkejä Mustan kanssa työpäivän jälkeen.

Voisi käydä elokuvissa, teatterissa ja joskus vaikkapa tanssimassa.

Tai vain istumassa iltaa jossakin pienessä viihtyisässä ravintolassa

ihmisiä katsellen, ehkä jutellen. Hän joisi vähän viiniä, jopa söisikin.

Ei, sellaista ylellisyyttä hän ei voinut saada, joku toinen kyllä,

mutta ei hän. Kyyneleet nousivat väkisin silmiin. Vaikka summa ei

ollut suuren suuri, se olisi riittävä, jotta hän saisi asuntovelan

maksettua ja rahaa jäisi vielä käyttöönkin. Mutta nyt hän oli jo

täysin vakuuttunut, että oli tapahtunut erehdys. Hän halusi unohtaa

koko  asian.

   – Ei pienelle ihmiselle saa antaa turhia toiveita, hän parkui jo

kurkku suorana Mustan kainalossa.

Tuuli istui sohvalla. Oli uuden vuoden aatto. Paukuttelu oli jo

alkanut. Koira makasi vierellä, pää hänen reidellään. Tuuli tiesi, että

se pelkäsi, ja hän rapsutteli sitä puhuen rauhoittavalla äänellä.

Levyllä soi Schubertin Ave Maria, joka häivytti osan paukkeesta.

Lunta oli tupruttanut pitkin iltaa suurina hiutaleina ikkunoihin 

peittäen vähä vähältä näkyvyyden. Musta rauhoittui, haukotteli suu

leveänä ja kohta jo kuorsasi. Tuuli silitteli sen päätä. He olivat

syöneet paremmin kuin koskaan. Hän oli kattanut pöytään

kauneimmat astiansa ja sytyttänyt valkoiset kynttilät äidiltä

saamaansa hopeiseen kynttelikköön. Pitkästä aikaa hän oli rohjennut

ostaa itselleen punaviiniä, ensimmäistä kertaa elämässään jopa

vuosikertaa juhlan kunniaksi, ja mehevän pihvin.

   Olo oli raukea. Yskä vaivasi vielä vähän, mutta hän oli ostanut

vitamiineja sekä hedelmiä, marjoja pakkaseen, vihanneksia ja muita

ruokatarpeita jääkaapin täyteen. Nyt hän tervehtyisi. Häntä nauratti

muistellessaan itseään ruokakaupassa. Hän oli suorastaan

riehunut siellä, juossut posket kuumina tiskiltä toiselle, hyllyltä

hyllylle. Kerrankin hän oli voinut ostaa mielensä mukaan ja hyvää

laatua joutumatta koko ajan laskemaan mielessään riittivätkö rahat.

Olo tuntui turvalliselta ja hän taputteli onnellisena vatsaansa. Se oli

pyöreä kuin juuri kohonnut limppu. Vieressä vanha koira päästeli

paukkuja. Se oli hotkinut ruokansa. Sekin.

© AilaKaarina