Mies saapuisi tuota pikaa sovittuun paikkaan naapurikaupungista, elokuvateatterin aulaan, jonne taas hänellä itsellään oli lyhyet kävelymatkat muutaman asemavälin junamatkoineen. Annalle tuli kiire, sillä hän ei ollut huomannut ajan kulua. Hän oli lukenut Richard Bachin kirjaa Silta yli ikuisuuden, jonka hän oli ostanut vuosia sitten jostakin divarista ja päättänyt vihdoin lukea sen. Kirja oli hänen mielestään jo nimensä perusteella sellainen, että sen saattoi toki lukea, mutta sen jälkeen se kuului vähintäänkin kirjaston vaihtohyllyyn. Netistä hän oli katsellut, ettei tuo sieluntoveruus kestänytkään loppuun asti vaan mies oli vaihtanut vaimonsa huomattavasti nuorempaan naiseen. Ja rakkauden kun piti kestää kuoleman jälkeenkin. Hah! Se siitä sitten, vaikka mikä minä olen arvostelemaan, kun en edes tiedä tosiasioita, hän marmatti itselleen. Silti häntä huvitti ja samalla hän tunsi itsensä petetyksi. Miksi se oli aina näin? Mies voi etsiä itselleen vaikka 30 vuotta nuoremman naisen, mutta nainen ei. Nainen on silloin vain jokin kuuma puuma. Huh!
Hän itse menisi tapaamaan itseään reilusti kymmenisen vuotta nuorempaa miestä, erään median toimittajaa. Hän ei ollut varma tämän iästä, ei ollut halunnut kysyä mutta oli päätellyt sen miehen julkaisemien tekstien perusteella. He tapaisivat ensimmäistä kertaa eikä hän tiennyt miehen elämästä paljoakaan. Nuori mies hänen silmissään mutta ajatteleva. Elämää nähnyt. He olivat tutustuneet netin kautta, yhteisten kiinnostusten myötä ja alkaneet kirjoittaa toisilleen myös kahdenkeskeisiä kommentteja kirjoituksistaan ja vähitellen kertoa kaikesta muustakin elämäänsä liittyvästä. Sitten mies oli pyytänyt saada tavata. Annaa hirvitti. Jos hän olikin ollut miehen mielestä kiinnostava, netissä antamansa kuva, miten hän selviäisi nyt tämän oikean elämän kanssa? Hän olisi pettymys miehelle. Ihan varmasti olisi. Tuntui miltei rikokselta tuhota miehen mielikuva hänestä. Ihan sydäntä särkevää, kerta kaikkiaan. Hän purskahti nauruun. Enempää ei ollut aikaa surra. Pian vain ovesta ulos!
Voiko pelkän kirjoittelun ja puhelinkeskustelujen kautta alkaa tuntea kiintymystä toiseen ihmiseen? Anna jatkoi pohdintojaan kävellessään juna-asemalle. Tuntea heti ensi viestien ensisanoista outoa väreilyä. Niin kuin sähköisen viestinnän kautta mies olisi tihkunut omaa sähköistä energiaansa hänen jokaiseen soluunsakin! Miehen karisma tuli kaiken teknologian läpi. Hänen voimakas miehisyytensä tunki häneen niin suurella tarmolla, ettei hän ollut voinut muuta kuin nostaa kädet pystyyn. Eikä kysymys suinkaan ollut vain fyysisestä vetovoimasta, jonka hän aisti vahvasti sanoissa ja äänessä. Mies oli fiksu ja siten helposti ymmärrettävä. Sanat olivat sitä miksi ne oli tarkoitettukin, ei turhaa krumeluuria, ei vihjailuja eikä selityksiä, jotka vain vaikeuttivat asian ymmärtämistä. Suoraa ja rehellistä kirjoitusta ja puhetta. Ja hänestä oli alkanut tuntua, ettei hän itse enää kirjoittanutkaan tarinoitaan kelle tahansa vaan ainoastaan yhdelle ihmiselle, vain hänelle. Tullakseen tutummaksi, todemmaksi, lähemmäksi tätä merkillistä ihmistä, josta hän oli alkanut pitää niin paljon, että se pelotti. Kaikkihan saattoi olla vain hänen omia toiveita, pelkkää mielikuvitusta. Tietenkin asia oli niin! Ja tässä hän porhalsi posket punaisina kuin ammoin teinityttönä ensitreffeilleen! – Voi, olet varsinainen höppänä, hän puuskahti ääneen. Teki mieli kääntyä takaisin, sulkea ovi, kaikki ovet, ryömiä perimmäiseen huoneeseen ja kaivautua sänkyyn peitto korvilla. Miten ihmeessä hän kuvitteli selviytyvänsä tästä? Häntä nolotti. Juna pysähtyi asemalle.
Mitä lähemmäksi Anna käveli teatteria, sitä suuremmaksi muuttui hänen pelkonsa. Se lähenteli kauhua. Olen täysi torvi, tyhmyri, hölmö, hän hoki itselleen. Mitäpä jos hän soittaisi, että oli kaatunut, taittanut nisk… nilkkansa ja istui nyt taksissa matkalla ensiapuun. Mies kenties ilmoittaisi, että tulisi sairaalaan katsomaan häntä. Ei siis sitä. Mitä sitten? Että lapsenlapset tarvitsivat hänen huolenpitoaan, yllätys, yllätys, eikä hän voinut kieltäytyä. Ai niin, hän oli juuri kertonut miehelle pikkuperheen matkasta Ruotsiin. Matka alkoi tänä aamuna ja perhe oli jo perillä toisen isoäidin luona. Ei siis sekään. Entä jos kissa olisi livistänyt ulos ja hänen täytyi mennä etsimään sitä. Jospa mies haluaisi tulla mukaan? Ei siis sitäkään. Hän oli myöhästynyt junasta eikä enää ehtisi ajoissa… Ei! Hänelle oli noussut kova kuume? Tämä! Tauti oli ehdottoman tarttuvaa sorttia, influenssa, äkillinen keuhkokuume, jokin rokko, oliko niitä edes enää… Hän pysähtyi teatterin ovelle.
Kummallista miten aina vain tutummalta mies tuntui, Anna mietti. He olivat elokuvan jälkeen poikenneet viinille läheiseen ravintolaan. Oli aivan yhtä luontevaa istua miehen seurassa kuin oli ollut kirjoitella hänen kanssaan ja puhua puhelimessa. Tuntui, ettei ollut asiaa mistä he eivät olisi voineet puhua. Kaikesta voi, sai ja täytyi puhua. Se tuntui vapaudelta. Se oli vapautta. He olivat joissakin asioissa eri mieltä, joissakin samaa mieltä, joissakin asioissa toisilleen täysin ymmärrettävät. He kiistelivät, väittelivät, nauroivat. Anna tunsi humaltuvansa eikä suinkaan tilkasta viiniä.
– Ihastuin sinuun kaiken sen vuoksi mitä olet kirjoittanut, mies sanoi. Luettuani juttujasi vahvistui kerta kerralta tunne, että minun on saatava tavata sinut ja voida jutella kasvotusten kanssasi. Päättelin kirjoituksistasi ettet ainakaan ole naimisissa. Siksi uskalsin ehdottaa tapaamista.
– Enkö onnistunutkaan pudottamaan sinua alas…, ehätti Anna kysymään, kun mies jo vastasi: – Etkö näe, että olen pudonnut jo.
– Olen pahoillani, Anna sanoi nopeasti ja tunsi kevyen punan kohoavan poskilleen, mutta mies vastasi hymyillen: – Voi, ystävä hyvä, etkö näe, että olen todella pudonnut, huomaa painotus todella-sanalla; että olen rähmälläni edessäsi. Suret turhaan ikääsi, esittelet turhaan ryppyjäsi. Ei auta. Lupaathan, että tapaamme taas pian.
© AilaKaarina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti