Marcus katseli keittiön ikkunasta tyttöä, joka laahusti tihkusateessa ja veti takkiaan tiukemmin ympärilleen. Hän tiesi, vaikkei voinutkaan sitä näin kaukaa nähdä, että tämä oli kalpea, valvoneen näköinen. Kun hän aamuisin oli tullut pihalle koiransa kanssa mennäkseen joko jo sisään tai vasta aamulenkille, hän oli usein nähnyt tytön samoihin aikoihin kävelemässä kohti ovea uupunein, raskain askelin. Syksyn edetessä tyttö alkoi pukeutua tummanvihreään lähes nilkkoihin ulottuvaan takkiin, jonka alta pilkottivat farkunlahkeet. Hiukset oli sitaistu takaa kiinni.
Tyttö katosi näköpiiristä kääntyessään kohti ulko-ovea. Marcus vilkaisi kelloaan, sillä tänään oli tavallista kiireisempi aamu ja aamulenkki oli jo tehty.
– Pitää lähteä, hän sanoi koiralle, joka katseli häntä pää kallellaan häntä heiluen. Se oli pentu eikä olisi jäänyt yksin edes lyhyeksi aikaa. Uhmakkaasti se sitten jyrsi riekaleiksi kaiken mahdollisen eteensä sattuvan, minkä hän oli unohtanut nostaa katon rajaan. Marcus rapsutti sitä korvan takaa ja sanoi ääneensä napakkuutta tavoitellen:
– Tulen heti kun tentti on ohi, käy nukkumaan. Etkä sitten tuhoa täällä mitään.
Hän kantoi Pennun – tähän nimeen koiran oli ollut tyytyminen – koppaansa, jonne se jäi onnettoman näköisenä.
Vielä pukeutuessaan Marcus pohti tytön arvoitusta, ei saanut ajatuksiaan irti hänestä. Tyttö oli kesällä muuttanut vastapäiseen huoneistoon. Tämän tästä he kohtasivat jossakin kohtaa pihaa tai porraskäytävää, jolloin tyttö aina tervehti häntä nopeasti tuskin silmiin katsoen, juuri ja juuri havaittava hymy huulillaan ja kiiruhti menojaan.
Vähitellen Marcuksen kiinnostus oli virinnyt.
Oli nimittäin toinenkin tyttö, kasvoiltaan hyvin samannäköinen kuin Marcuksen “Aamutytöksi” ristimä nuori nainen, joka myös kulki vastapäisestä ovesta. Eloisa, ihastuttava olento, jonka hän oli joskus iltaisin nähnyt, niin ikään portaissa ja pihalla.
Ensimmäinen muistikuva hänestäkin jäi kesällä. Marcus oli juuri astunut porraskäytävään mennäkseen Pennun kanssa iltalenkille, kun oli kuullut iloista naurua alhaalta. Vaistomaisesti hän oli kurkistanut kaiteen yli ja nähnyt valkoisen olennon liitävän rappusia ylös. Tytöllä oli ollut yllään lyhyehkö valkoinen mekko, jonka helmojen alta näkyi vauhdilla etenevä siro, mutta jäntevä jalkapari. Hän oli juossut kuudenteen kerrokseen kannoillaan nuori mies. Pentu oli nykinyt Marcuksen liikkeelle.
Pari iltaa sitten hän oli viimeksi nähnyt "Iltatyön" sulkemassa oveaan, kun hän oli avannut omansa. Hän oli katsonut Marcusta hymyillen, sanonut “hei” ja kadonnut tanssiaskelin portaisiin. Korkojen kevyttä ja häipyvää kopinaa hän oli kuunnellut ulko-oven kumahdukseen asti.
Oliko mahdollista, että kysymyksessä oli sama tyttö, jonka hän oli nähnyt aamuisin? Marcus pohti tuhannennen kerran. Vai asuiko asunnossa kaksi samannäköistä nuorta naista, kaksoset peräti tai sitten vain niin erilaiset sisarukset? Kuin aurinko ja kuu, mutta paikkansa vaihtaneet. Tai aamun kalpea kuu ja illan loistava, yön salaisuuksiin katoava aurinko, hän leikitteli mielikuvillaan. Hän ei vain koskaan ollut onnistunut näkemään heitä yhtä aikaa, Ei myöskään iltaprinsessaa näkynyt koskaan aamuisin, sen enempää kuin aamutyttöä olisi näkynyt iltaisin.
Päivät kuluivat lopputyön parissa, jota Marcus teki japanilaisesta kirjallisuudesta. Hän työskenteli ahkerasti, sillä hän oli vähän jäljessä opinnoissaan alituisen sairastelun vuoksi. Nyt vointi oli hyvä, hän tunsi itsensä tarmokkaaksi. Useimmiten hän nykyään istui koneensa ja kirjojensa kanssa keittiön pöydän ääressä, sillä siitä oli hyvä näköala pihan takana olevaan puistoon. Oli mukava välillä pysähtyä katselemaan edessään avautuvaa syksyistä ilotulitusta. Muutaman sateisen päivän jälkeen luonto oli repäissyt itsensä henkeäsalpaavaan väriloistoon, eikä hän muistanut aiemmin nähneensä näin väkevän kaunista syksyä.
Aikansa luettuaan Marcus nousi keittämään kahvit ja saman tien oli Pentu hänen jaloissaan leikkiseuraa sekä makupalaa tahtomassa. Hän nappasi koiran syliinsä, odotteli kahvin valmistumista, kaatoi sen mukiin yhä Pentua kantaen ja istahti takaisin tuolille. Toisella kädellä hän hörppi kahviaan ja toisella yritti estää koiraa nuolemasta suutaan kunnes viimein kantoi sen takaisin koppaansa, josta se katseli vinkuen ja loukkaantuneen näköisenä. Hän yritti paneutua kirjaansa, Dazain Laskevaan aurinkoon, jota hän halusi vielä tarkastella. Mutta nyt lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Ajatukset harhailivat.
Hän oli elänyt yksin jo vuosia. Muutaman kerran hän oli seurustellut, mutta vain lyhyehköjä jaksoja. Suhteet olivat päättyneet melkein itsestään eikä niistä jäänyt kuin haalea muisto. Kuten hän ajatteli “Aamutytöstä”, hänkin oli vähän ihmisarka ja siksi hän ymmärsi tätä ja tunsi kiintymystä. Vieläkään hän ei ollut jutellut tytölle mitään, sen enempää kuin tyttö hänelle. Molemmat vain tervehtivät ja poistuivat ovista milloin sisään, milloin ulos. Iltatytölle hän ei olisi kyennyt sanomaan senkään vertaa mitään, sillä tämän viehkeys mykisti hänet täysin. Mutta ihmeekseen juuri häneen Markuksen oli helppo suhtautua luontevasti vaikkei keksinytkään sanottavaa. Sitä paitsi tyttöhän ehti aina tanssia matkoihinsa heti “hein” jälkeen. Marcusta pikemminkin hymyilytti kuin harmitti oma kaikkinainen kömpelyytensä. Hän oli sairastunut teinivuosinaan nivelreumaan ja oli oppinut hyväksymään itsensä sellaisena kuin oli.
Talvi tuli ja meni sairastellessa. Markus oli joutunut käymään usein sairaalassa ja oli tehnyt opiskelunsa eteen sen minkä oli kyennyt. – Pieni takapakki vain, oli lääkäri lohdutellut. Lopputyö eteni kuitenkin kuin omalla painollaan ja jokainen valmis liuska antoi uutta puhtia seuraavaan aamuun. Hän oli ikänsä rakastanut lukemista, ja niin oli opiskelukin kuin rakkain harrastus. Mikä ihaninta, kevät teki tuloaan ja elämä tuntui elettävältä, varsinkin kun kivut olivat alkaneet hellittää auringon näyttäytyessä yhä useammin ja kauemmin. Tyttöjä hän kaipasi aina, katseli ikkunasta, joskus ovisilmästäkin, kuulosteli eteiseen, viivytteli rappukäytävässä, oli onnellinen jos näki edes vilauksen heistä, kummasta tahansa.
Marcus joi aamukahviaan. Pentu makasi pöydän alla, oli hiippaillut sinne jo monena päivänä, paikkaan, josta he olivat taistelleet kauan ja hartaasti. Marcuksen mielestä koiran paikka oli kopassa, mutta Pentu oli ollut sitkeästi toista mieltä ja tuhisi nyt tyytyväisenä kuono hänen jalkateriensä päällä.
Hän nosti katseensa ylös kirjasta, sillä äkkiä hän vain tiesi, että tyttö oli tulossa kotiin, hieman tavallista myöhemmin. Siinä hän kävelikin, väsyneesti, niin kuin olisi seissyt jaloillaan koko yön. Markus nousi, talutti pannasta vastaan harovan Pennun koppaansa, hiipi ovelle ja näki ovisilmästä tytön astuvan hissistä ulos ja kävelevän avain kädessään oveaan kohti. Pian ovi kolahti kiinni ja Marcus palasi hiljaa keittiöön. Hän joi loput jäähtyneestä kahvista, käveli kotinsa vähäisiä neliöitä edestakaisin kunnes koira vinkui ulos. Tunnollisesti hän haki talutushihnan, veti takin ylleen ja kengät jalkaansa ja meni koiran luo, joka jo raapi ovea haukahdellen. Hetken hän seisoi tytön oven takana. Mitään ei kuulunut.
Illalla Marcus tuli lenkiltä Pennun kanssa. Saman tien hänet naulattiin paikoilleen ulko-ovelle, jonka hän oli juuri aukaissut. Iltatyttö juoksi häntä vastaan portaiden viimeistä suoraa alas. Avonaisen takin alta näkyi punainen mekko, jonka helmat pullistuivat kuin laskuvarjo. Hänen juoksunsa oli kevyttä kuin jonkin nopeajalkaisen eläimen. Hetken näytti jopa siltä kuin tyttö olisi lentänyt.
Seuraava aamu oli viileä, mutta aamupäivän kuluessa aurinko pilkisti aika ajoin pilviverhon läpi. Puiden oksilla oli urpuja ja lintujen äänet kuuluivat selkeästi raollaan olevasta ikkunasta. Marcus söi leipää ja Pentu kyttäsi vieressä kuola valuen, vaikka se oli syönyt oman ateriansa vähän jälkeen aamulenkin ja vain hetki sitten makupaloja. Jostakin kauempaa kuului ujellus, ääni läheni, hän nosti katseensa ikkunaan ja näki ambulanssin kaartavan pihaan. Kolme ihmistä kiiruhti ulko-ovelle paareineen, laukkuineen. Marcus juoksi eteiseen ja katsoi ovisilmästä, mutta kun hissi pysähtyi heidän kerroksessaan, hän avasi ovensa. Koira tassutteli hänen jalkojensa juureen. Vastapäisen oven edessä seisoi silmät itkuisina keski-ikäinen nainen, jonka hän oli nähnyt joskus aiemminkin. Nainen nyökkäsi hänelle, pyöritti kevyesti päätään ja sulki oven ambulanssiväen jälkeen.
Jonkin ajan kuluttua ovi aukaistiin. Tyttö makasi paareilla, silmät kiinni, kalpeana, sotkuiset hiukset levällään. Marcus, joka seisoi yhä oviaukossa koira jaloissaan, näki helpotuksekseen, että tyttö eli.
Ikkunastaan hän huomasi punaisen hameen pilkistävän peitteen alta. Aamupäivän haaleassa valossa se näytti jotenkin sopimattomalta.
© AilaKaarina
Eilen ja tänään ole korjannut roppa kaupalla kielioppivirheitä ym. Voi olla, että vieläkin löytyy, mutta hahmotushäiriöni vuoksi loput pysyvät toistaiseksi piilossa.
VastaaPoista