Linkit muille sivuilleni

 

Linkit muille sivuilleni

Linkit muille sivuilleni: 

https://pienettarinat.blogspot.com/

https://kuulinkaukaaketunhuutavan.blogspot.com/ (tänne kirjoitan runoni ilman välimerkkejä)

https://runopajani.blogspot.com/

8. SILTA

8. SILTA



– Hei, voinko olla avuksi? kuului hänen selkänsä takaa. Anna pomppasi pystyyn ja kääntyi kykenemättä hetkeen sanomaan mitään. Miehen silmät tuikkivat ystävällisesti ja hieman huvittuneesti. 

– Voi, kiitos… en tiedä… etsin korvakoruani, hän sai vaivoin vastattua. ‒ Se varmaankin putosi sillalle.

    Anna yritti rauhoittua. Äkillinen ylösnouseminen pyörrytti. Hän hengitti syvään. Se vielä puuttuisi, että hän kaatuisi miehen jalkoihin. Kuinka hän ei ollut kuullut tämän askeleita? Ja nyt mies katsoi häntä jo huolestuneen näköisenä. Samassa Anna näki itsensä miltei konttaamassa sillalla ja purskahti nauruun.

Sinä iltana hän oli pysähtynyt puoleen väliin vanhaa kaarisiltaa. Joen aallot pauhasivat sen alla kuin myrskyn edellä. Oli syyssateiden aika tai niin hän ainakin toivoi ja odotti, sadetta hän olikin lähtenyt vastaanottamaan. Helteisen elokuun päätyttyä aurinko oli yhä vain sitkeästi noussut taivaalle, niin että se jo kyllästytti häntä. Syksy oli hänen vuodenaikansa. Joka syksy hän odotti tuulia, sateita, pimeyttä. Silloin hän saattoi antaa itselleen luvan, keväästä jatkuneen esilläolon jälkeen, kuten hänestä aina tuntui, kääntyä taas sisään päin ja levätä itsessään.
    Vielä hetki sitten oli satanut kuin kokeeksi muutaman minuutin ajan. Enää kuului vai aaltojen pärske niiden iskeytyessä rantakiviin. Tähän aikaan illasta oli hiljaista, autoja ajoi harvakseen ja vain muutama lenkkeilijä oli juossut hänen ohitseen. Sillalta etelään joki laski mereen, jonka hyvällä säällä saattoi nähdä häämöttävän kaukana edessä. Keltaisen talon lähellä joki oli kapea ja sen molemmin puolin nousivat jyrkät kalliot ikivanhoine puineen.
    Sipaistuaan hiukset pois poskilta hän oli huomannut, että toinen korvakoruista oli pudonnut. Harmissaan hän oli alkanut etsiä sitä kulkien selkä kumarassa takaisin tuloreittiään. Voimakas tuuli oli häivyttänyt miehen askelten äänet.

Myöhemmin Anna ei koskaan ollut täysin varma oliko syksy todella ollut niin kaunis kuin hän sen muisti vai oliko hän ollut vain niin onnellinen, että syksy jäi mieleen kauniimpana kuin yksikään moniin vuosiin. Eikä hän enää ollut kaivannut sateita ja tuulia. Nyt hän oli rakastanut tätä lempeästi hyvästelevää syksyä, sen ruskaista hehkeyttä, jota jatkui aina lokakuun lopulle asti. Hän oli nauttinut lämmöstä ja auringosta. Ja onnestaan.
    Oli ollut toisenlainenkin syksy. Keltaisen talon mustalainen, joksi hän oli Raulia leikkisästi kutsunut, oli kuollut syksyn juuri luodessa ensi värejään. Mies oli ollut hänen suuri rakkautensa, vähän levoton, vähän ristiriitainen ihminen, jonka kanssa suhde oli alkanut nuorena, päättynyt eroon ja jatkunut taas.  – Me emme kerta kaikkiaan pääse eroon toisistamme, oli Rauli joskus huokaissut, katsonut häntä pää kallellaan, hymyillyt ja vetänyt syliinsä. – Enkä totisesti tahtoisikaan.
    Ennen Erikiin tutustumista hän oli asunut talossaan poikansa ja tyttärensä kanssa. Mutta nyt saattoi olla muutto edessä, sillä tontin viertä kulkeva tie ei enää riittänyt kasvavalle liikenteelle ja kunnan päättäjät taivuttelivat ahkerasti Annaa myymään osan tontistaan leveämpää tietä varten. Ajatuskin jäädä taloon asumaan sen jälkeen tuntui mahdottomalta, sillä tie tulisi liian lähelle taloa. Myös kaunis vanha kaarisilta saisi väistyä uuden tieltä. Anna rakasti katsella sitä keittiön ikkunasta. 

- - -

– Äiti, äiti, kuule, me mennään huomenna koko luokka retkelle, huusi Emppu tultuaan kotiin kaverinsa luota, jonne hän oli mennyt suoraan koulusta. Posket punoittivat juoksemisesta, reppu lensi eteisen tuolille ja siitä lattialle ja kengät kopsahtivat kenkätelineen viereen. Anna oli mennyt ovelle poikaa vastaan kun oli kuullut tämän kopistelevan portaissa. Kädessään tällä oli nuhruinen paperi, joka oli päivitetty edellisellä viikolla.  – Sori, se oli unohtanut itsensä reppuun, poika sanoi virnistäen. – Ja kuule, Tomi tulee meille kohta. Käyhän se sulle? Hän katsoi kysyvästi äitiään ja tuike silmissään nyökkäsi heti perään niin kuin olisi kysynyt itseltään.
    – Entä läksyt?
    – Joo, joo, mä tein ne Tomilla. Oli ihan helppoja. Onks ruokaa?
    Puolen tunnin päästä Anna katseli pojan menoa kohti huonettaan ja muistutti repusta ja kengistä, jotka lojuivat eteisen lattialla.
    – Joo, joo, kohta, kuului sulkeutuvan oven takaa.

Illalla he istuivat kolmistaan keittiön pöydän ääressä. Ilta oli ihmeen lämmin, oltiinhan vasta huhtikuussa, ja Anna oli avannut ikkunan hieman raolleen. Erik oli mennyt hakemaan entisen naisystävänsä luota joitakin sinne jääneitä tavaroitaan, viimeisiä. Vihdoinkin, Anna ajatteli, vihdoinkin se suhde oli lopullisesti ohi. Paula oli pitänyt miehestä kiinni viimeiseen asti, varsinkin sen jälkeen kun oli saanut tietää heidän naimisiin menostaan.
    Lapset olivat syöneet iltapalansa ja Emppu jatkoi vielä jutteluaan päivän tapahtumista. Jonakin päivänä näitä hetkiä ei enää olisi, poika kasvaisi ja juttelisi asiansa kavereilleen, ainakin salaisimmat, Anna ajatteli haikeana. Hän oli aina nauttinut näistä kolmenkeskisistä tuokioista lastensa kanssa. Tytär, Emilia, joka oli jo käynyt käsi- ja suupesulla, koska oli ollut puurossa yltä päältä, istui sylissä ja näpräsi hänen puseronsa nappirivistöä. Nyt on kuin ennen vanhaan, hän huomasi ajattelevansa. Samassa poika kertoi silmät loistaen vitsin, jonka oli Erikiltä kuullut ja perään kysyi, koska tämä tulee kotiin. Enää ei ole epäilystäkään pojan tunteista, Anna ajatteli kesken naurunsa. Mies oli osannut hienosti lähestyä lapsia ja juuri Emppua, joka oli torjunut pitkään Erikin tutustumisyritykset. Heidän suhteensa alussa oli poika ruvennut nukkumaan isänsä kuva tyynyn vieressä, alkuun ihan kainalossa. Jo jonkin aikaa kuva oli pysynyt omalla paikallaan koulupöydällä.
    Pojan mentyä huoneeseensa Anna jäi vielä istumaan Emilian kanssa keittiöön, sillä hän ei raskinut keskeyttää tyttöä jota yhä kiinnosti hänen puseronsa napit, joista hän oli jo luetellut ties kuinka monennen kerran “pappilukkaritalonpoikakuppari -lorua”. Lopulta tyttö väsähti ja Anna vei hänet iltapesujen jälkeen sänkyyn. Hän luki pienen iltasadun ja lauloi tytön uneen. Sitten hän meni keittiöön odottamaan, milloin Empun pää kurkistaisi kylpyhuoneesta, jossa poika oli vuorostaan iltapesulla. Sen jälkeen oli taas iltasadun vuoro, pari iltalaulua ja hyvän yön toivotukset.
    Anna palasi keittiön pöydän ääreen, sillä sieltä näkyi parhaiten kaunis kaarisilta. Hän keitti itselleen kaakaota ja istui mietteissään. Ei hän kaivannut aikaa ennen Erikiä. He olivat muuttaneet yhteen seuraavan vuoden helmikuussa Annan alkaessa odottaa lasta ja hän tunsi syvää kiintymystä tätä rauhallista, lempeää miestä kohtaan. Häät pidettäisiin toukokuussa maistraatissa. Anna halusi vain läheiset ympärilleen. Hän oli kerran aiemmin ollut avioliitossa, viettänyt kauniit, isot häät ja se riitti. Nyt kun lapsi teki tuloaan, hän halusi rauhoittaa elämänsä ja ennen kaikkea Empun ja Emilian elämän.
    Lapsi oli vasta alkutekijöissään. Ehkäisy oli pettänyt pahemman kerran, ja vaikka hän ehdottomasti halusi pitää lapsen ja vaikka tunsi rakastavansa Erikiä, häntä pelotti. Niin kuin asiat olisivat edenneet niin nopeasti, että jokin hänen mielessään ei kestänyt vauhtia. Myös talon kohtalo huolestutti. Hän ei olisi halunnut muuttaa pois, mutta tiesi kyllä, että kunnan päättäjät saisivat lopulta voiton, vaikka pakkolunastuksella. Tie oli yksinkertaisesti liian kapea ja kokonaan uuden väylän rakentaminen olisi tullut kunnalle liian kalliiksi. Vain hänen Keltainen saarekkeensa, kuten hän tonttiaan kutsui, oli leveämmän tien esteenä. Tontti taloineen oli Raulin suvun nimissä ja he olivat valmiit myymään osan tontista ja vaikka koko tontin taloineen tietä varten, jos Anna vain suostuisi.
    Kauhukseen Anna oli huomannut alkaneensa usein muistella Raulia. Ja vielä pahempaa, hän oli alkanut ikävöidä miestä.

Erik kertoi kotiin tultuaan, että Paula oli pakannut hänen tavaransa valmiiksi. – Kaikki on hyvin, mies vakuutteli Annalle. – Paula on rauhoittunut, oli ihan asiallinen, jopa ystävällinen. Ei enää huutoja, kohtauksia, varjostamista, seuraamista. Toivottavasti näin jatkuukin. Miten sinä olet voinut? Entä lapset? Kaikki ok? Mies katsoi häntä lämpimästi silmiin, otti Annan kädet omien käsiensä väliin ja hyväili niitä. – Kätesi ovat kylmät. Erik nousi ja kävi sulkemassa ikkunan, istahti sitten takaisin Annan viereen ja alkoi hieroa hänen kädenselkiään.

- - -

Hääpäivä olisi pian, ja he olivat tänään riidelleet pahemmin kuin koskaan aiemmin. Annaa itketti. Hormoneista tämän täytyy johtua, en oikeasti ole tällainen hermokimppu, hän ajatteli tuskastuneena. Riidat koskivat aina yhtä ja samaa, Keltaista taloa, taloa, joka merkitsi hänelle niin paljon ja sen pihapiiri, vieressä virtaava joki ja silta sen yli, korkeat kalliot, puut ja kaukaa häämöttävä meri, joka oli siellä vaikkei sitä voinutkaan aina nähdä.
   Empun hoitovapaalla Anna oli opetellut purkamaan tarmoaan maahan. Alkuun hän istutti sinne vain vihanneksia ja kukkia. Mutta Raulin kuoleman jälkeen pihapiiri sai syvemmän merkityksen. Hän oli kevään koittaessa ruvennut melkein asumaan siellä, kuin olisi etsinyt maan uumenista vastausta miehen kuolemaan. Se oli hänen terapeuttinsa, jolle hän itki, huusi tuskansa ulos, aina kun Emppu oli hänen äidillään hoidossa tai ystävien luona, jotka näin auttoivat ja tukivat häntä.
    Maa, johon hän purki surunsa, tuskansa ja ikävänsä, sai tuntea myös hänen raivonsa, kun hän hurjana kaivoi multaa milloin taimille, milloin siemenille. – Sinä, onneton! Sinä tiesit, että sumu on nousemassa ja silti lähdit sille helvetin lennolle! Senkin hurjapää! hän huusi naapureista piittaamatta. Kun Emppu tuli kotiin, hän jaksoi taas pyörittää heidän arkeaan ja tukea lastaan, joka kaipasi isäänsä.

     Sitten Anna alkoi istuttaa puita. Hän juoksi viherliikkeissä ostamassa siemeniä ja taimia ja luki alan kirjallisuutta kunnes osasi tärkeimmät asiat vaikka unissaan. – Viidakkoako sinä  rakennat? kysyivät naapurit, suku ja ystävät. Maasta nousi kuusiaidan alkua ja vaahteroita. Metsävaahtera oli hänen lempilapsensa ja sitä hän istutti eniten. Mitä useampi taimi lähti kohoamaan kohti taivaita, sitä varmempi hän oli selviytymisestään. Omenapuita piha oli alun alkaenkin täynnä. Sisätilat valtasivat huonekumi-, sitruuna- ja appelsiinipuut sekä erilaiset palmut. 

   Emppukin alkoi tonkia maata nenä mullassa ja heiluttaa tarmokkaasti lapiotaan. Toisinaan he vain istuivat sylikkäin tai vierekkäin lämpimässä, tuoksuvassa maassa.

Erik oli tullut töistä riidan jälkeisenä päivänä. He olivat yrittäneet sopia, mutta yhä ilmassa kiersi jotakin surullista, katkeraa. Vaikka mies asui Keltaisessa talossa, hän ei kyennyt kutsumaan sitä kodiksi, vain taloksi. Mutta Anna ei enää hokenut muuttavansa sieltä vasta kun oli pakko. Häät hän kuitenkin halusi pitää keltaisessa talossa, ja alkoi olla jo kiire päättää asia. Riita oli alkamassa uudelleen. – Miksi? kysyi Erik viattomalla äänellä aivan kuin olisi kysynyt ensimmäistä kertaa, – miksi täällä? Eikö sinun ole jo aika haudata menneet! En halua tätä kirottua taloa meidän yhteiseen tulevaisuuteemme. Onhan tästä puhuttu, mies puuskahti. – Eikä tämä tarkoita sitä ettenkö ymmärtäisi mitä tämä kaikki on sinulle merkinnyt. Mutta haluan pois täältä. Pidithän itsekin siitä talosta, jota kävimme viimeksi katsomassa. Mehän varasimme sen jo! Kuinka monta kertaa meidän pitää jauhaa tätä samaa asiaa?
    – Niin, sanoi Anna hiljaa. – Tiedän, että ymmärrät. Mutta jos saan pitää häät täällä, minulle jää viimeisenä kuvana aika sinun kanssasi tässä talossa. Onnellinen aika. Erik katsoi häntä, otti muutaman heitä erottaneen askeleen Annan luo ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Äänellä, joka oli sekoitus hellyyttä ja katkeruutta, hän sanoi: – Tämä kirottu talo on sinun pakkomielteesi.

    – Paljon mahdollista. Anna työnsi miehen luotaan ja jatkoi ääni kireänä: – Myös Emppu ja Emilia ovat osa menneisyyttäni ja olematta sinun he ovat osa meidän yhteistä tulevaisuuttamme. Hän olisi voinut purra kielensä poikki. Ei hän ollut tahtonut loukata Erikiä. Hän tiesi, että mies rakasti häntä, heitä kaikkia ja halusi vain hyvää, mutta ei voinut olla sanomatta: – Tämä on myös lasteni koti, jonne he ovat syntyneet ja johon he ovat kasvaneet kiinni. Heillä on oikeus muistoihinsa, heillä ainakin on oikeus niihin.
    – Tietenkin on, mutta kaikkesi olet tehnytkin, ettei varsinkaan Emil voi hetkeksikään unohtaa isäänsä! Erik käveli kaapille, otti pullon ja lasin ja kaatoi annoksen konjakkia. Näin hän ei ollut tehnyt vielä koskaan arkisin. – Joka seinä on pullollaan kuvia tuosta lentäjäsankarista. Erikin äänessä oli enää vain surua.
    Anna tuijotti miestä. Tämä seisoi selin. Yleensä niin suoraselkäisen miehen hartiat olivat kumarassa. Toinko minä sinulle vain onnettomuutta, hän ajatteli surullisena. En minä sitä tahtonut. Mutta olen miltei yhtä pahasti eksyksissä kuin Raulin kuoltua, liian pimeässä maisemassa. Sinun tulosi rikkoi rauhan, jonka olin niin hitaasti ja vaivoin saavuttanut. Ei lapset vaan minä se olen, joka tarvitsee aikaa. Mutta hän ei saanut sanottua sitä ääneen. Hän huokaisi. Eerik seisoi vaitonaisena, yhä selin.
    Anna vilkaisi seiniin kuin apua etsien. Tottahan se oli, varsinkin olohuoneen seinillä oli monta kuvaa Raulista, ennen kaikkea Raulista ja Empusta. Vastasyntyneestä vauvasta kolmevuotiaaseen Emppuun; Emppu isänsä sylissä, reppuselässä, olkapäillä. Yhdessä kuvassa poika on hyppäämässä korkean kaapin päältä ja Rauli on kädet ojossa vastaanottamassa pientä lentäjää. Tämä oli ollut pojan lempileikki.
   Lempinimi Emppu oli isänsä antama. Poika oli ollut ahkera kiipeilemään ja usein hänet pelastettiin keittiön pöydältä, jonne hän sukkelasti kapusi tuolin kautta ja jossa hän vallattomasti pomppi ja nauroi, loikki ja hihkui: – Ee pu, ee pu! Vähän vartuttuaan hänet saattoi löytää kylpyammeesta, jonne hän oli keksinyt tien vessan pytyn ja lavuaarin kautta. Tai sitten hän kapusi kohti kirjahyllyn ylempiä tasoja kuin pieni orava. Hylly propattiin seinään kiinni ja Emppu sai rauhassa seikkailla. Raulin mielestä pojan halu korkeuksiin oli selvä merkki siitä, että tästä tulisi yhtä loistava lentäjä kuin hän itse oli vaikka lentäminen olikin vain hänen harrastuksensa. Ammatiltaan Rauli oli ollut tanssija kuten oli ollut Annakin.

    – Olkoon nimesi enne, julisti ylpeä isä napatessaan pojan kaapin päältä syliinsä. – Emppu on johdettu sanoista “en putoa”, etkä sinä siis koskaan putoa kuin korkeintaan koivillesi.

    Anna tunsi etteivät kyyneleet olleet kaukana ja poistui nopeasti huoneesta.

- - -

Anna makasi olohuoneen sohvalla ja katseli tyttärensä leikkejä. Tämä istui lattialla, laitteli pieniä muovieläimiä riviin ja jutteli niille. Tytön leikkejä hän katseli aina mielellään. Niissä oli jo paljon sisältöä. Nytkin tyttö järjesti eläimet koko mattoa kiertäväksi jonoksi sen reunoja pitkin, nosteli sitkeästi joitakin hontelojalkaisempia uudelleen ja uudelleen pystyyn. Tätä hauskan näköistä jonoa Anna sitten varoi kaatamasta, jos käveli matolla tai imuroi sitä.
    Juuri nyt tyttöä katsellessaan hän ei kuitenkaan tiennyt oliko hän tällä hetkellä enemmän onneton kuin onnellinen. Sillä Erikin ja hänen yhteinen lapsi oli pyrkinyt kesken pois. Hän huomasi vain äkkiä valuvansa verta ja tuntevansa pistävää kipua vatsassaan. Kenties hän olisi voinut pitää lapsen, mutta se olisi vaatinut makaamista sairaalassa lähes raskauden loppusuoralle asti, jalat kohti kattoa. Lääkäri oli yrittänyt suostutella häntä, mutta Annasta ajatus oli mahdoton. Olihan hänellä jo kaksi lasta, joista nuorin vasta alle 3-vuotias. Erik oli aina joitakin päiviä kuukaudessa poissa työkomennuksilla. Minne hän olisi lapset laittanut? Kutsunut vielä työssä käyvän äitinsä toiselta puolelta kaupunkia hoitamaan heitä? Pyytänyt apua Emilian isältä joka ei edes asunut Suomessa? Kaikki minun rakkaani, Rauli ja Sauli; nimetkin kuin runoa, huomasi Anna ajattelevansa. Ja nyt Erik. Mies joka ehkä sittenkin rakasti häntä eniten, enemmän kuin jopa Rauli. Hänellä oli ollut onnea löytäessään tällaisen miehen kuin Erik oli, miehen joka kykeni rakastamaan hänen lapsiaan kuin omiaan, miehen, joka kykeni syvään rakkauteen.
    Erik oli hyväksynyt Annan päätöksen antaa sikiö pois vastaan sanomatta. Mutta hän tiesi miehen surevan jopa enemmän kuin hän suri, sillä Erik ei voisi enää hänen kanssaan saada omaa lasta. Lääkärit olivat sanoneet seuraavankin tulevan pois jo alkuvaiheessa.
    Häitä ei kuitenkaan lykätty vaan ne olisivat toukokuun ensimmäisenä. Erik ja Emil, joksi mies oli alun alkaen poikaa kutsunut, tämän oikealla nimellä kuten nykyään hänkin, koska poika niin tahtoi, olivat kaupassa. Huhtikuinen aurinko pilkisti verhojen lomasta eikä vanhan talon uuneihin tarvinnut sytyttää tulia kuin vasta illalla. Sähkölämmitystä he käyttivät harvoin.
    Anna antoi katseensa kiertää, tuntui haikealta. He muuttaisivat pian häiden jälkeen ja hän oli aloittanut sellaisten tavaroiden pakkaamisen, joita ei tarvittaisi ennen häitä. 

– Eipäs sitten jääty kauhukuormaajien alle, totesi Emil iloisesti, kuultuaan muutosta.

Ulko-ovi kävi ja pian Erik ja Emil astuivat sisään eteisestä. – Moi, äiti, sanoi poika iloisesti, – katso mitä mä sain! Nappikset! Hän näytti uusia jalkapallosukkiaan ja nappulakenkiä, pyörähti sitten ympäri, sanoi menevänsä Tomille ja juoksi huoneeseensa, sieltä pikavauhtia eteiseen huutaen “moi“. Ovi napsahti kiinni. 

    – Hei, kulta, kuinkas täällä voidaan? sanoi Eerik, joka oli tullut Annan luo heti ovesta astuttuaan, antanut suukon ja istui nyt hänen vierellään kädet tämän ympärillä.    

– Ihan hyvin. Anna katsoi miestä silmiin ja näki taas syvän hellyyden tämän katseesta. Hän kietoi omat kätensä miehen käsien ympärille. 

– Niin sitä pitää. Onko nälkä? Laitan jotain pientä suuhun pantavaa. Emilille ostin hampurilaisen, mutta itselleni en mitään, kun mieluummin syön sinun kanssasi, sanoi Eerik hymyillen, katsoi vielä hellästi häntä, nousi ja siveli Emiliaa poskesta tytön sivuuttaessaan ja lähti keittiöön.

Anna istui yksin keittiön pöydän ääressä. Erik ja Emil olivat menneet ulos kokeilemaan pojan uusia jalkapallokenkiä. Emilian päiväunet olivat jääneet vähiin, joten hän oli saanut tytön nukahtamaan ajoissa yöunilleen. Anna tuijotti mitään ajattelematta ikkunasta ulos. Käsi oli eksynyt tottumuksesta vatsan päälle. Kyyneleet nousivat esiin. Hän oli herännyt siihen, kun hoitaja oli taputellut häntä poskille heräämössä. Hänen kasvonsa olivat olleet likomärät kyynelistä, hän nyyhkytti vielä herätessään. Viereisestä sängystä kuului myös itkua. Hoitaja oli sanonut, että itku johtui nukutuslääkkeistä. Anna ei sanonut mitään. Hän oli nähnyt kuin ylhäältä päin lääkärin, hoitajat ja kandit seisomassa toimenpidesängyn vieressä. Häneltä oltiin aiemmin kysytty salliko hän kandien olevan mukana ja hän oli vastannut myöntävästi. 

    Ja sitten hän oli nähnyt sen, pienen sikiön joka kaavittiin hänestä pois, pienen verisen nyytin. Hän oli huutanut, jonnekin, jollekin: – Ei, ei, älkää! Auttakaa joku! Hätäpäissään hän oli huutanut avukseen ensin ketä tahansa, sitten rakasta, myös Raulin kanssa kuollutta ystäväänsä, lopulta Jumalaakin. 

    Näkyä, jossa hänen ystävänsä seisoi vierellään pieni suloinen tyttö, molemmat hymyillen, hän ei myöskään koskaan unohtaisi.

Keittiön seinällä oli kuvat Emilistä ja Emiliasta. Molemmat olivat yrittäneet maailmaan ennenaikaisesti, tyttö jo puolessa välissä, mutta lääkityksellä ja sairauslomalla lapsi oli pysynyt kiltisti kohdussa loppuun asti. Hän katseli molempia kuvia tarkasti. Kaksi tervettä, onnellisen näköistä lasta. 

    Yhden asian hän tiesi varmasti. Hän oli lastensa synnyttyä ympäröinyt heidät rakkaudella, antanut suojakehän, jota ei mikään paha voisi läpäistä. Eikä ainoastaan ympäröinyt vaan oli valuttanut sitä sanoistaan, silmistään, hymystään, käsistään, ihonsa jokaisesta huokosesta niin, että he olivat läpeensä rakkauteen pelastetut. Nyt ja aina heitä suojelisi itse elämä, sen kaikki kantavat voimat. Tapahtuisipa mitä tahansa, he tuntisivat aina sisimmässään rakkauden ja rakastaisivat itseään sillä hyvällä, varmalla ja luottavaisella tavalla jolla heitä oli rakastettu. 
    Käsi kulki taas tyhjän vatsan päällä. Vain tämän viimeisen hän oli pudottanut pois käsiensä hellyydestä ja sylinsä lämmöstä. – Anna anteeksi, pikkuinen, hän kuiskasi. Suru oli valtava, mutta ei hän silti voinut katua mitään, ei vaikka tiesi että vielä kauan, kenties jopa elämänsä loppuun asti hän laskisi lapsen ikää näiden kahden elävän varttumisen myötä.

© AilaKaarina

                                             

7. HUUTO

7. HUUTO


Paula pysähtyi ja vilkaisi sillan kaiteen yli. Hänen teki mielensä hypätä vaikka lamppujen loisteessa mustana välkkyvä vesi puistatti. Kello lähenteli iltakymmentä ja oli juuri satanut. Kaikki värit näyttivät harmaalta, harmaasta mustaan. Oltiin maaliskuussa, kevät teki hidasta paluutaan. Mutta nyt raju tuuli, joka toi mieleen syksyn, repi kasvoille hiuksia ja hänen piti kääntyä ympäri saadakseen ne pois silmien edestä. Paula ei osannut päättää jatkaisiko matkaa vai kääntyisikö takaisin. Voi, miten hän olisi tahtonut huutaa, huutaa niin kuin ei koskaan ollut huutanut, kiljua, karjua, parkua; itkeä niin kuin ei ikinä ennen.
    Miksi hän lähti tälle sillalle? Hän oli aiemmin vain katsellut heidän taloaan läheisen kahvilan ikkunasta, viikon ajan, ilta toisensa jälkeen. Paula oli onkinut Eerikin uuden osoitteen väestörekisteristä. Tänä iltana hetken mielijohteesta hän oli lähtenyt kahvilasta kävelemään, ja eikö heidän juuri nyt pitänyt kävellä samalle sillalle! Hän kääntyi tulijoihin päin. Paulaa nolotti eikä hän tiennyt mitä tehdä. Pariskunta oli vielä kaukana edessä, mutta toisen heistä hän olisi tunnistanut vaikka silmät sidottuina. Hän ehtisi vielä kääntyä pois. Eerik ei varmastikaan ollut tunnistanut häntä vielä, oli jo riittävän hämärää eikä mies ollut nähnyt hänen uutta kevättakkiaan. Hiukset olivat piilossa hupun alla. Mutta jalat eivät totelleet. Hän, fiksu ja järkevä nainen, mikä häntä vaivasi! Hän teki aivan höpsöjä, käsittämättömiä asioita. – Kerrankos sitä ihmiset vieraantuvat, kasvavat erilleen ja muuttavat erilleen. Sinulla on vielä helppoa kun ei ole lapsia, Paula hoki hiljaa ääneen kuin loitsua ystävänsä lohduksi tarkoittamia sanoja. Ryhdistäydy siis ja poista itsesi tältä kirotulta sillalta, hän komensi itseään. Mutta jalat kuin itsestään kävelivät kohti pariskuntaa.

Paula istui kuistilla. Päätä särki. Hän kaatoi itselleen uuden lasillisen, katseli pöydällä olevia pulloja, joista osa oli tyhjiä, joissakin oli tilkka jäljellä, joissakin enemmän. Eerikin ja hänen yhteisiä tuomisia matkoilta, jääneet tänne ehkä toistaiseksi, ehkä kokonaan kuten lähes kaikki muukin vanha. Hän kirosi hiljaa, sana hypähti suusta liukkaasti kuin sammakko. Harvoin hän kirosi, vain tiukan paikan tullen neljän seinän sisällä ja sivistyneen vaimeasti, mutta nyt hän kirosi toistamiseen, lujempaa, rumemmin ja lopulta niin, että seinät raikuivat. Se helpotti kummasti.
    Hänen katseensa liukui uudelleen pitkin pulloröykkiötä. Pitäisikö jo huolestua? Sillan kupeen kahvilassa hän oli juonut vain kahvia tai teetä. Alkoholi ei sopinut hänelle eikä hän yleensä juonut kuin joskus lasin viiniä ruoan kanssa. Jo siitäkin seurasi lievä kohmelo seuraavana päivänä. Mutta nykyään, iltaisin töistä kotiuduttuaan Paula oli ruvennut availemaan milloin mitäkin pulloa, joita baarikaapista löytyi vierasvarana oikein hyvä arsenaali. Humala poisti pelon, jota hän aina tunsi ollessaan yksin, varsinkin pimeällä. Huomenna ei olisi työpäivää, ja tänä iltana hän oli uskaltanut juoda enemmän kuin koskaan ennen.
    Hän muisteli maaliskuista iltaa jolloin oli ensi kertaa nähnyt naisen kävellessään sillalla Erikiä ja naista kohti. Ensimmäisen kerran hän oli nähnyt naisen läheltä. Tämä oli viehättävä, onnellisen näköinen. Eerik oli esitellyt heidät toisilleen; oli ollut ensin hieman hämmentyneen oloinen mutta sitten jutellut niitä näitä. Paula oli sanonut myöhästyneensä bussista ja kun niitä muutenkin kulki harvakseen hänen kaupunginosaansa, hän oli päättänyt kävellä muutaman pysäkin välin. Läpinäkyvää, mutta jos mies yhtään epäili hänen selitystään, ei hän ainakaan sitä näyttänyt. Silta oli miehen uuden kodin vieressä, keltaisen talon, jonka tontin sivua kulki joen uoma.
    Hetken Paula tunsi hellyyttä miestä kohtaan, mutta työnsi tunteen nopeasti pois ja pyyhki silmistään kyyneleet, joita oli jo alkanut tipahdella viskin sekaan. Hän joi, irvisti ja joi.
    Hän nousi ylös, täytti lasin jälleen ja kääntyi katsomaan ikkunasta illan hämärään. Tänään oli ollut ihmeen kaunis päivä. Kevät oli jo vahvasti läsnä. Kaksi oravaa kisaili pienen etupihan takana olevassa metsikössä. Paulaa alkoi naurattaa oma surkea, säälittävä tilansa ja saman tien itku jälleen tärisytti olkapäitä. Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi itkenyt näin, joskus lapsena vanhempien lähtiessä joihinkin juhliin ja jättäessä hänet hoitajan seuraan, vaikka hän olisi halunnut olla vain isän ja äidin kanssa. Sellaiset kolmenkeskiset koti-illat olivat harvinaisia, heillä oli jatkuvasti vieraita, tapaamisia, kokouksia, juhlia. Sen jälkeen kun hän oli kasvanut niin isoksi ettei enää tarvinnut lapsenvahtia, hän sai viettää monet illat yksin. Itku tyrehtyi. Olo oli tyhjä.

    Oravat katosivat peräkkäin kuusen runkoa pitkin oksistoon. Huomenna olisivat häät.

Ennen kuin oikein tajusi Paulalla oli puhelin kädessään ja Eerikin numero hälytti. – Hei, Paula sanoi ja ihmetteli äänensä pienuutta. – No, hei. Miehen ääni kuulosti lievästi närkästyneeltä, kiireiseltä. – Eerik, anteeksi kun häiritsen, mutta… Pitemmälle hän ei ehtinyt Eerikin keskeyttäessä ja sanoessa nopeasti: – Paula hyvä, olemme juuri lähdössä ovesta ulos. Suo anteeksi, jutellaan joskus toiste. Hyvää illan jatkoa, mies lisäsi vielä, äänessään ripaus sääliä ja sulki puhelimen.
    Paulaa hengästytti. Aivan kuin hän olisi juossut. Tai huutanut, huutanut kaukaa. Hän siemaisi lasistaan ja soitti uudelleen, hiiteen sivistys ja hieno käytös, menköön ylpeys samaan joukkoon! Mutta Eerik ei vastannut. – Senkin roisto, hän huusi ensin puhelimeen ja sitten seinille. Rintaa puristi, itketti taas. – Mitä minä tein väärin! Ja miksi hitossa syy olisi vain minussa! Nyt hän kiljui jo täyttä kurkkua.

Oli ihanaa huutaa, oli ihanaa kirota, oli ihanaa juoda. Tulla kerrankin kunnon humalaan, oikein rapakänniin! Oli ihanaa vihata. Koskaan hän ei ollut tehnyt mitään näistä näin täysin panoksin. Aina hän oli ollut kiltti. Kiltti! Niin kiltti, että häntä oksetti sitä ajatellessa. Marionetti hän oli. Hyvin kasvatettu, helvetin hyvin kasvatettu. Toisten luuta, lattiarätti, tiskiriepu. Itkupilli. Viha nousi sisuksista kuin pyörremyrsky. Viskipullo, tosin pieni, oli tyhjä. Paula etsi katseellaan uutta pulloa. Pieni pullo konjakkia voisi olla sydämelle hyväksi. Vaivoin hän sai korkin kierrettyä auki ja joi suoraan pullon suusta. Tänään hän joisi elämänsä kännin. Mikä ihana sana! Ei mitään sievistelevää pikku humalaa vaan oikein kaatokännin. Huomenna, joo, huomenna hän menisi häihin. Seisoisi kirkon portailla, seisoisi siinä tyynenä, rauhallisena, odottaisi hääparin tuloa. Heidän laskeutuessaan vierelle hän loikkaisi suutelemaan Eerikiä. No, ei. Hän voisi kyllä suudella Eerikiä ja sitten hän työntäisi piilossa käsilaukussa olleen tikarin miehen rintaan. Paitsi ettei hänellä ollut tikaria. Leipäveitsi saisi kelvata. Vaihtuisi sen nartun valkoinen puku mustaan. Tai sitten hän työntäisi veitsen morsiamen rintaan. Hän ei sallisi, että mies kahmi itselleen onnea sylin täysi.

Paula paleli. Ilta oli jo pitkällä, oli alkanut tuulla. Hän nappasi pullon kainaloonsa ja meni olohuoneeseen, laittoi levyn soimaan, nosti pullon kasvojensa tasolle tuijottaen sitä tiukasti ja sanoi: – Kuule, on aika pokata yksinäisyydelle, saanko luvan. Ja hän pyöri pitkin avaraa lattiaa puristaen pulloa lujasti syliinsä kunnes häntä alkoi pyörryttää. Paula vilkaisi ikkunaan. Lähellä taloa kuusten latvat piirtyivät taivasta vasten selkein, terävin viivoin kuin nuolen kärjet.

© AilaKaarina

6. SOME-TOVERUUS

6. SOME-TOVERUUS



Mies saapuisi tuota pikaa sovittuun paikkaan naapurikaupungista, elokuvateatterin aulaan, jonne taas hänellä itsellään oli lyhyet kävelymatkat muutaman asemavälin junamatkoineen. Annalle tuli kiire, sillä hän ei ollut huomannut ajan kulua. Hän oli lukenut Richard Bachin kirjaa Silta yli ikuisuuden, jonka hän oli ostanut vuosia sitten jostakin divarista ja päättänyt vihdoin lukea sen. Kirja oli hänen mielestään jo nimensä perusteella sellainen, että sen saattoi toki lukea, mutta sen jälkeen se kuului vähintäänkin kirjaston vaihtohyllyyn. Netistä hän oli katsellut, ettei tuo sieluntoveruus kestänytkään loppuun asti vaan mies oli vaihtanut vaimonsa huomattavasti nuorempaan naiseen. Ja rakkauden kun piti kestää kuoleman jälkeenkin. Hah! Se siitä sitten, vaikka mikä minä olen arvostelemaan, kun en edes tiedä tosiasioita, hän marmatti itselleen. Silti häntä huvitti ja samalla hän tunsi itsensä petetyksi. Miksi se oli aina näin? Mies voi etsiä itselleen vaikka 30 vuotta nuoremman naisen, mutta nainen ei. Nainen on silloin vain jokin kuuma puuma. Huh!
    Hän itse menisi tapaamaan itseään reilusti kymmenisen vuotta nuorempaa miestä, erään median toimittajaa. Hän ei ollut varma tämän iästä, ei ollut halunnut kysyä mutta oli päätellyt sen miehen julkaisemien tekstien perusteella. He tapaisivat ensimmäistä kertaa eikä hän tiennyt miehen elämästä paljoakaan. Nuori mies hänen silmissään mutta ajatteleva. Elämää nähnyt. He olivat tutustuneet netin kautta, yhteisten kiinnostusten myötä ja alkaneet kirjoittaa toisilleen myös kahdenkeskeisiä kommentteja kirjoituksistaan ja vähitellen kertoa kaikesta muustakin elämäänsä liittyvästä. Sitten mies oli pyytänyt saada tavata. Annaa hirvitti. Jos hän olikin ollut miehen mielestä kiinnostava, netissä antamansa kuva, miten hän selviäisi nyt tämän oikean elämän kanssa? Hän olisi pettymys miehelle. Ihan varmasti olisi. Tuntui miltei rikokselta tuhota miehen mielikuva hänestä. Ihan sydäntä särkevää, kerta kaikkiaan. Hän purskahti nauruun. Enempää ei ollut aikaa surra. Pian vain ovesta ulos!

Voiko pelkän kirjoittelun ja puhelinkeskustelujen kautta alkaa tuntea kiintymystä toiseen ihmiseen? Anna jatkoi pohdintojaan kävellessään juna-asemalle. Tuntea heti ensi viestien ensisanoista outoa väreilyä. Niin kuin sähköisen viestinnän kautta mies olisi tihkunut omaa sähköistä energiaansa hänen jokaiseen soluunsakin! Miehen karisma tuli kaiken teknologian läpi. Hänen voimakas miehisyytensä tunki häneen niin suurella tarmolla, ettei hän ollut voinut muuta kuin nostaa kädet pystyyn. Eikä kysymys suinkaan ollut vain fyysisestä vetovoimasta, jonka hän aisti vahvasti sanoissa ja äänessä. Mies oli fiksu ja siten helposti ymmärrettävä. Sanat olivat sitä miksi ne oli tarkoitettukin, ei turhaa krumeluuria, ei vihjailuja eikä selityksiä, jotka vain vaikeuttivat asian ymmärtämistä. Suoraa ja rehellistä kirjoitusta ja puhetta. Ja hänestä oli alkanut tuntua, ettei hän itse enää kirjoittanutkaan tarinoitaan kelle tahansa vaan ainoastaan yhdelle ihmiselle, vain hänelle. Tullakseen tutummaksi, todemmaksi, lähemmäksi tätä merkillistä ihmistä, josta hän oli alkanut pitää niin paljon, että se pelotti. Kaikkihan saattoi olla vain hänen omia toiveita, pelkkää mielikuvitusta. Tietenkin asia oli niin! Ja tässä hän porhalsi posket punaisina kuin ammoin teinityttönä ensitreffeilleen! – Voi, olet varsinainen höppänä, hän puuskahti ääneen. Teki mieli kääntyä takaisin, sulkea ovi, kaikki ovet, ryömiä perimmäiseen huoneeseen ja kaivautua sänkyyn peitto korvilla. Miten ihmeessä hän kuvitteli selviytyvänsä tästä? Häntä nolotti. Juna pysähtyi asemalle.

Mitä lähemmäksi Anna käveli teatteria, sitä suuremmaksi muuttui hänen pelkonsa. Se lähenteli kauhua. Olen täysi torvi, tyhmyri, hölmö, hän hoki itselleen. Mitäpä jos hän soittaisi, että oli kaatunut, taittanut nisk… nilkkansa ja istui nyt taksissa matkalla ensiapuun. Mies kenties ilmoittaisi, että tulisi sairaalaan katsomaan häntä. Ei siis sitä. Mitä sitten? Että lapsenlapset tarvitsivat hänen huolenpitoaan, yllätys, yllätys, eikä hän voinut kieltäytyä. Ai niin, hän oli juuri kertonut miehelle pikkuperheen matkasta Ruotsiin. Matka alkoi tänä aamuna ja perhe oli jo perillä toisen isoäidin luona. Ei siis sekään. Entä jos kissa olisi livistänyt ulos ja hänen täytyi mennä etsimään sitä. Jospa mies haluaisi tulla mukaan? Ei siis sitäkään. Hän oli myöhästynyt junasta eikä enää ehtisi ajoissa… Ei! Hänelle oli noussut kova kuume? Tämä! Tauti oli ehdottoman tarttuvaa sorttia, influenssa, äkillinen keuhkokuume, jokin rokko, oliko niitä edes enää… Hän pysähtyi teatterin ovelle.

Kummallista miten aina vain tutummalta mies tuntui, Anna mietti. He olivat elokuvan jälkeen poikenneet viinille läheiseen ravintolaan. Oli aivan yhtä luontevaa istua miehen seurassa kuin oli ollut kirjoitella hänen kanssaan ja puhua puhelimessa. Tuntui, ettei ollut asiaa mistä he eivät olisi voineet puhua. Kaikesta voi, sai ja täytyi puhua. Se tuntui vapaudelta. Se oli vapautta. He olivat joissakin asioissa eri mieltä, joissakin samaa mieltä, joissakin asioissa toisilleen täysin ymmärrettävät. He kiistelivät, väittelivät, nauroivat. Anna tunsi humaltuvansa eikä suinkaan tilkasta viiniä.
    – Ihastuin sinuun kaiken sen vuoksi mitä olet kirjoittanut, mies sanoi. Luettuani juttujasi vahvistui kerta kerralta tunne, että minun on saatava tavata sinut ja voida jutella kasvotusten kanssasi. Päättelin kirjoituksistasi ettet ainakaan ole naimisissa. Siksi uskalsin ehdottaa tapaamista.
    – Enkö onnistunutkaan pudottamaan sinua alas…, ehätti Anna kysymään, kun mies jo vastasi: – Etkö näe, että olen pudonnut jo.
    – Olen pahoillani, Anna sanoi nopeasti ja tunsi kevyen punan kohoavan poskilleen, mutta mies vastasi hymyillen: – Voi, ystävä hyvä, etkö näe, että olen todella pudonnut, huomaa painotus todella-sanalla; että olen rähmälläni edessäsi. Suret turhaan ikääsi, esittelet turhaan ryppyjäsi. Ei auta. Lupaathan, että tapaamme taas pian.

© AilaKaarina

5. TAULU

 5.TAULU

 

Kristian katseli maalaustelineessä olevaa taulua, nousi ja käveli edes takaisin, taulusta poispäin ja taas lähemmäksi. Hän oli suurikokoinen, hyväkuntoinen mies. – Onneksi olkoon, hän sanoi itselleen ja purskahti iloiseen nauruun. – Olet ehdottomasti parhain työni. Hän istuutui taulun eteen ja katseli maalaamaansa naista.

Nainen katseli häntä takaisin tarkkaavasti. Kristian muisteli alkaneensa maalata taulua pian auto-onnettomuuden jälkeen, josta oli kymmenisen vuotta, niin luki papereissa. Hän ei ollut varma mitä muisti oikein, mikä oli tapahtumien kronologinen järjestys vaikka muisti olikin palautunut joissakin asioissa hyvin. Mutta oli myös asioita, joista hän ei mitenkään saanut kiinni. Useat niistä koskivat taulun naista eikä hän muistanut tarkalleen kuinka kauan oli seurustellut naisen kanssa, ehkä vain vuoden, ehkä enemmän. Sen hän muisti, että nainen oli ollut jonkin verran nuorempi, ehkä viitisen vuotta nuorempi kuin hän.
    Hän oli ollut ahkera, oli omistautunut lähes täysin vain maalaamiselle. Monen moni työ oli valmistunut, ollut näyttelyissä ja myyty, mutta tätä hän ei ollut päästänyt käsistään. Se oli ollut esillä kolmesti, mutta ei myytävänä. Taulu oli herättänyt kummastusta ihmisissä, jotka olivat nähneet sen uudelleen usean vuoden jälkeen.

Oli kulunut kuukausia ettei Kristian ollut koskenutkaan tauluun. Mutta tänään hän oli poistanut sen yltä suojakankaan yhtä hellästi kuin rakastetun vaatteen. Hän oli onnellinen.
    Naisen silmät olivat toisinaan valossa vihreät, toisinaan vihreänkeltaiset. Niiden katse oli merkillinen. Silmät, joissa asui kohtalo, hän ajatteli joka kerta taulua katsellessaan. Muulla tavoin hän ei osannut niitä kuvata. Ne eivät olleet varsinaisesti surulliset ja kuitenkin juuri suru tuli hänelle aina naisen silmistä ensimmäiseksi mieleen. Hän itsehän oli taulun maalannut, mutta nainen näytti melkein liian todelliselta. Katse oli tutkiva, silmistä huokui lämpö, mutta myös pieni ilkikurinen pilke. Nainen ei hymyillyt, mutta suu oli juuri kuin hymyyn aukeamassa. Tai huudahdukseen. Herkkä, kaunismuotoinen suu.
    Vaaleat hiukset, joissa oli punainen sävy, oli nostettu ylös. Ne olivat suorat ja paksut, karheat kuin hevosen häntä. Hoikka kaula oli aina ollut vailla koruja, hänen mielestään nuoren naisen kaulana kaikkia koruja kauniimpi. Punainen puku kruunasi kaiken. Hameen alta ei näkynyt jalkoja, mutta mies tiesi niiden olevan kiinteät kuin tanssijalla. Ja tanssija nainen itse asiassa olikin, ainakin oli ollut.

Kristian avasi viihtyisän näköisen ravintolan oven. Häntä janotti, helle oli saanut hänen paitansa imeytymään ihoon kiinni. Hän tilasi oluen tiskiltä ja etsi katseellaan pöytää jossa odotti naisen istuvan. Kaukana baarin perimmäisessä nurkassa viittoilikin nainen häneen päin. Hän katsoi ympärilleen, mutta aivan ilmeisesti ele oli tarkoitettu hänelle. Mitä lähemmäksi Kristian naista käveli, sitä hämmentyneemmäksi hän tunsi itsensä.
    Taiteilijan silmillään hän näki heti, että nainen oli ollut nuoruudessaan hyvin kaunis ja oli edelleen. Taulun nainen, kävi miehen mielessä. Lähemmäksi tultuaan hän huomasi, että nainen saattoi olla hieman vanhempi kuin Anna olisi nyt, mutta yhdennäköisyys oli silti silmiinpistävä.
    – Teidät oli helppo tunnistaa, sanoi nainen esiteltyään itsensä. – Kuvanne on ollut lehdissä riittävän usein. Olen iloinen, että päätin etsiä teidät. Kiitos kun vastasitte puhelimeen. Taulu, joka vuosi sitten käväisi näyttelyssänne minun kotikunnassani, on melkein kuin minusta, eikö? Mutta emmehän me ole koskaan ennen tavanneet. Onko olemassa jokin valokuva, josta olette maalanneet tuon naisen? Vai onko hän tuttunne? Hän on selvästi minun nuorempi sisareni Anna. Nainen puhui nopeasti, hengästyneesti aivan kuin ei olisi varma miten sanansa asettelisi.
    Kristian oli kuunnellut naisen ääntä enemmän kuin sanoja. Äänessä oli tuo tuttu kaunis, pehmeä ja hieman käheä sointi, jota hän oli aina niin mielellään kuunnellut.
    – Tunsin hänet kauan sitten, hän vastasi.
    – Mitä tapahtui? Anteeksi suorasukainen kysymykseni. Nainen siemaisi hieman viinilasista ja joi perään ison kulauksen vettä. – Voimmehan sinutella?
    – Ei mitään, siis tarkoitan ettei haittaa. – Ja tietenkin sinuttelemme. Niin, en itse asiassa tiedä, oikeastaan. – Hän vain lähti.
    Nainen katsoi häntä suoraan silmiin, siemaisi jälleen viinilasista ja joi vettä. Mitään hän ei kuitenkaan sanonut, istui vain ja katseli miestä.
    – Heillä, hänen tanssiryhmällään siis, oli esiintymiskiertueita, ensin Suomessa ja myöhemmin jo ulkomailla. Tuli päivä, jolloin hän enää palannut luokseni. Hän ei hakenut edes tavaroitaan, joita tosin ei paljoa ollutkaan, vain joitain meikkejä, jokunen vanha esiintymisasu ja muita vaatteita.
    Puhuessaan Kristian kurtisti kulmiaan. Tällaisia hetkiä sattui yhä aivan liian usein. Hän ei kyennyt muistamaan, oliko Anna ystävineen esiintynyt ulkomailla jo heidän seurustelunsa loppuaikoina vai oliko hän lukenut asiasta lehdistä. Muisteleminen teki jälleen miltei kipeää. Hän tunsi miten hänen äänensä äkkiä muuttui, se oli enää vain kuiskaus, melkein kyyneleinen. Hän puri hammasta. Hän muisteli Annan joskus kertoneen lyhyesti jotakin sisarestaan, mutta siitä oli kauan. Piirteet olivat ihmeen samanlaiset kuin Annalla. Anna! Hänen teki mieli huutaa. Anna! Siinä hän oli – melkein.

Miten oli tavannut Annan, sen Kristian muisti nykyään kuin eilisen päivän. Annan näkeminen oli ollut niin vaikuttava kokemus, että se palautui hänen mieleensä ensimmäisenä muistin alkaessa jälleen toimia. Paljon hän saattoi vielä unohtaa, eikä kenties muisti koskaan täydelleen palautuisi, mutta heidän ensi kohtaamistaan hän ei koskaan enää unohtaisi. Oli kevät ja hän oli tullut ravintolaan, jonka nimen oli jo unohtanut ja jota ei ehkä enää ollutkaan. Hänen huomionsa oli kiinnittynyt naiseen joka tanssi yksinään. Naisen liikkeet olivat lumonneet hänet; notkeaa, rytmikästä, kaunista ja eroottista, mutta ei julkeaa. Aivan kuin nainen ei olisi itse tiedostanut lainkaan liikkeittensä viehkeyttä. Hän vain tanssi niin kuin ei olisi milloinkaan tehnyt mitään muuta, eikä edes voisi tehdä. Siitä kaikki alkoi. Välillä Anna asui hänen luonaan, välillä omassa kodissaan, jossa oli enemmän neliöitä kuin hänen asunnossaan, joka kaiken lisäksi pursui valmiita ja keskeneräisiä tauluja. Anna ei koskaan halunnut muuttaa kokonaan yhteen. Hän sanoi tarvitsevansa paljon tilaa ja avaruutta ympärilleen.
    Alun perin Anna oli valmistunut sairaanhoitajaksi, mutta tanssi vei voiton. Juuri nyt hän muisti hyvin myös heidän seurustelunsa, varsinkin sen alkuajan; miten Anna oli tehnyt öisin töitä sairaalassa kustantaakseen tanssiopintojaan, jotka olivat jo loppusuoralla. Valmistuttuaan hän oli edelleen tehnyt päivisin keikkahommia sairaaloihin, joskus myös yöpäivystyksiä. Mutta sitten Anna yhdessä kolmen opiskelukaverinsa kanssa perusti tanssiryhmän ja tiiviit harjoittelut alkoivat iltaisin. Ryhmään kuului kaksi naista ja kaksi miestä. He tanssivat lähinnä modernia ja jazzia ja loivat alkuun itse ohjelmistonsa, mutta joskus, lähinnä pyynnöstä, saattoivat esittää myös latinalaisrytmejä. Vähitellen he pääsivät esiintymään, ensin joihinkin halvempiin paikkoihin, mutta myöhemmin jo tasokkaampiin saatuaan vähän nimeä. He olivat aloittelevia mutta lahjakkaita, nimeä ja tunnustusta kiihkeästi kaipaavia. Tämän kaiken hän muisti nyt. Kunpa hän ei taas unohtaisi, niin kuin usein kävi, hän mietti apeana.

Nainen, Enna, oli työntänyt puolillaan olevan viinilasinsa sivuun, nosti vesilasin huulilleen, joi ja alkoi kertoa: – Meitä oli neljä sisarusta, joista nuoremmista kaksi, veljemme, oli adoptoitu samaan perheeseen lähelle syntymäkaupunkiamme, mutta minut ja Anna kauaksi ja eri perheisiin. Vasta aikuisina löysimme toisemme. Anna opiskeli tuolloin vielä sairaanhoitajaksi, mutta oli onnistunut käymään salaa tanssitunneilla muutaman ystävänsä kuin myös kasvatusäitinsä tuella jo pitemmän aikaa. Ottovanhemmista isä ei nimittäin hyväksynyt hänen haaveitaan tanssiurasta. Muutettuaan opiskeluasuntoon hän jatkoi myös tanssin opiskelua. Kun hän sitten valmistui sairaanhoitajaksi, hän aloitti toden teolla tanssiharjoitukset. Tämän varmaan tiesitkin.
    – Kyllä. Anna ei paljonkaan kertonut elämästään, mutta tanssimisesta ja kaikesta siihen liittyvästä hän olisi puhunut vaikka yöt läpeensä, Kristian vastasi hymyillen.
    – Puhuiko, muuten, Anna koskaan minusta? kysyi Enna hymy huulillaan.
    – Eipä juuri. Kristian tunsi itsensä noloksi, sillä hän ei halunnut kertoa muistikatkoksistaan. –  Hän kertoi kyllä löytäneensä sisaruksensa, mutta ei halunnut puhua oikeastaan mitään menneisyydestään. Sitä paitsi hän oli jatkuvasti poissa, jos ei töissä niin sitten harjoituksissa. Puhuiko hän minusta mitään?
    – Joskus. Enna ei katsonut häneen vaan tarttui vesilasiinsa, joi hitaasti, käänsi lopulta katseensa keskustelukumppaniinsa ja jatkoi: – Koska asuimme niin kaukana toisistamme, emme tavanneet usein ja kun tapasimme, puhuimme enimmäkseen elämästämme ottovanhempiemme kodeissa ym. Lähettelimme ihan vanhanaikaisia kirjeitä alkuun ja myöhemmin sitten sähköposteja, mutta kuten itsekin juuri sanoit, Anna oli kiireinen eikä niitäkään usein tullut. Yleensä ne olivat lyhyitä viestejä tanssiharjoituksista ja urakehityksestä. Tanssi oli koko hänen elämänsä.
    – Mitä hänelle kuuluu nyt? Kristian viittasi tarjoilijaa tuomaan toisen oluen.
    – Anna ei itse tanssi enää, Enna sanoi vakavana, – mutta opettaa kyllä tanssia.
    Kristian katsoi häntä hämmästyneenä.

        – Niin, se kuulostaa varmasti oudolta. Ikänsä puolesta hän toki jaksaisi vielä. En tiedä onko minulla edes lupa kertoa enempää. Anna ei tiedä, että olen etsinyt teidät, anteeksi sinut, voidakseni puhua kanssasi. Mutta lyhyesti voin kai kertoa, että Anna ryhmineen oli vuosia sitten esiintymässä Latinalaisessa Amerikassa, ja ollessaan Venezuelassa, Caracasissa kaikki neljä päättivät lähteä katsomaan viidakkoa ylhäältä käsin pienkoneella, jonka pilotti harjoitti tällaisia näytöslentoja. Nousevan sumun vuoksi lähtöä piti aikaistaa eikä Anna ehtinyt mukaan. Hän oli juuttunut ruuhkaan toriostoksiensa kanssa, mutta se pelasti hänen henkensä. Sumu eteni nopeammin kuin oli arveltu ja koitui kaikkien muiden kuolemaksi koneen lennettyä Andeja päin. Suomen uutisissa oli kyllä juttu siitä. Anna palasi Suomeen täysin murtuneena ystäviensä menetyksen vuoksi, mutta raskainta oli se, että hänen miehensä oli yksi näistä kuolleista. Enempää tuskin voin kertoa.

    Kristian nyökkäsi. Hän oli ymmällään. Miten tuo uutinen oli mennyt häneltä ohi? Auto-onnettomuuden aiheuttaman muistinmenetyksen vuoksiko? Sitten hän muisti, että joskus myöhemmin tästä pienkoneonnettomuudesta oli puhuttu paljonkin hänen harvojen tuttujensa kanssa, mutta koska Anna oli selviytynyt, oli hän vähitellen unohtanut sen.

    Enna tuijotti Kristiania silmiin vaitonaisena. Sitten hän kysyi yllättäen: – Rakastatko häntä yhä?

    Kristian nyökkäsi. 

    – Oletko yrittänyt etsiä häntä?

    Jälleen hän vain nyökkäsi.

    – Älä yritä enää. Et löydä häntä. Äkkiä naisessa oli kaikki muuttunut, katse, eleet, ääni. Silmät katsoivat häntä miltei vihaisesti ja äänen sävyssä oli jotakin hyvin tiukkaa. Hän nousi pöydästä, kohensi laukkuaan paremmin olalleen, ojensi kätensä tarttuen nopeasti Kristianin käteen ja puristi sitä.

    – Hyvästi. Pitäkää huolta itsestänne, hän sanoi kylmän virallisesti ja lähti nopein askelin kohti ulko-ovea.

Illalla Kristian palasi kotiinsa. Hän oli hieman humalassa ja vaikkei koskaan aiemmin juotuaan ollut mennyt lähellekään taulujaan, eikä varsinkaan taulua Annasta, hän haki sen nyt perimmäisestä nurkasta, jossa hän sitä aina piti kuin peläten, että se katoaisi häneltä. Hän poisti suojakankaan ja istahti taulun eteen kuvaa katsellen. Anna oli vanhentunut siitä kun hän oli edellisen kerran tätä maalannut ja varsinkin siitä kun hän oli ensimmäisen kerran saanut kuvan valmiiksi. Vuosien myötä hänen otsaansa oli ilmestynyt pieniä juonteita, hiuksenhienoja ryppyjä silmien alle ja suun molemmin puolin kevyet viivat. Ensimmäiset vanhenemisen merkit näkyivät myös hennossa kaulassa.
    Kristian otti siveltimen käteensä. 

© AilaKaarina

4. ILOTULITUS

4. ILOTULITUS

– Syötkö sinä tarpeeksi, kysyi lääkäri huolestuneella äänellä. Tuuli

sukelsi puseroonsa. Hän tunsi punastuvansa, vaikka lääkäri oli tuttu

jo vuosien takaa ja hänen laihuudestaan oli keskusteltu ennenkin.

Hitaasti hän veti puseroa päänsä yli ja sai sanotuksi jotakin

ympäripyöreää. Kerrankin tuntui hyvältä, että lääkärillä oli kiire.

Hän ojensi reseptin Tuulille ja sanoi ystävällisesti hymyillen: –

Antibiootit ja kipulääke, ole hyvä ja muista, että kipulääke on

kolmiolääke. Lue tarkasti ohjeet. Tuuli kiitti ja poistui nopeasti

käytävän puolelle.

   Musta odotti häntä hieman kauempana liikennemerkkiin sidottuna.

Nähtyään hänet se heilutti häntäänsä, haukahteli ja hieroi sitten

päätään hänen jalkoihinsa.

   – No niin, mennäänpäs nyt, vanha rouva, Tuuli sanoi hellästi

saatuaan koiran irti.

Jos jääkaapit muuttaisivat kokoaan sen mukaan, miten tyhjiä tai

täynnä ruokaa ne kulloinkin ovat, olisi omani samanlainen ruipelo

kuin itse olen. Vain maitotölkki pitäisi sen pystyasennossa, Tuuli

ajatteli huvittuneena keittiössä. Palkkapäivä olisi vasta viikon

päästä.

   – Mitähän sitä söisi sen ajan, hän kysyi Mustalta, joka oli

hiippaillut olohuoneen kopastaan keittiöön heti kuultuaan jääkaapin

oven aukenevan. Se löysi muroja ruokapaikaltaan ja alkoi pureskella

niitä hartaan näköisenä. – Säästäpä siitä muru minullekin, Tuuli sanoi

ja taputti sen mustana kiiltävää selkää. Ruokakaapista löytyi sentään

hernekeitto- ja muita säilykepurkkeja, joita hän osteli varastoon

pahan päivän varalle aina kun niitä sai tarjouksesta.

   – Eiköhän tästä jotenkin selvitä, hän huokaisi.

Tuuli oli tullut töistä kotiin. – Postiluukku oli antelias tänään, mutta

laskujahan täällä vaan on, hän jupisi sekä itselleen että Mustalle

istuuduttuaan sohvalle, jonne myös koira oli heti loikannut. Nyt se

pötkötti lempiasennossaan pää sohvan käsinojalla. – Sähkön hinta

sen kun nousee. Ruoan hinta myös. Olen kyllä haudassa ennen kun

saan tämän asunnon maksettua, vaikka paremmalla puolella olenkin,

hän tuskaili katseen kiertäessä kotinsa seiniä. Nälkä kurni vatsassa,

sillä eväät, joita hän aamuisin väänsi lounastauolle olivat olleet

päivä päivältä niukemmat. Mutta huomenna olisi vihdoin

palkkapäivä.

   – Kuules, vanha rouva, huomenna juhlitaan. Ostan sinulle

mehevimmän luun jonka löydän ja itselleni jotain hyvää. Koira

heilutti häntäänsä niin kuin olisi ymmärtänyt.

   Musta oli ollut hänellä pennusta asti. Sen rodusta hän tiesi vain,

että emä oli labradorinnoutaja. Hän oli saanut sen työkaveriltaan joka

lahjoitti pentuja niitä haluaville. Nainen oli kertonut, että hänen

koiransa oli livistänyt karkuteille väärään aikaan. Muutaman päivän

kuluttua se oli tullut kotiin suu maireassa hymyssä,

suorastaan myhäilevänä.

   – Ihan kateeksi kävi siinä vaiheessa kun tajusin, mitä se oli

 reissullaan puuhastellut, oli nainen nauranut, eronnut vuosia sitten

 kuten hänkin. Tuolloin Tuulin tytär oli jo muuttanut pois, joten

 ilomielin hän otti yhden pennuista. Ja vaikka koiran aiheuttamat

 menot vakuutuksineen verottivat aika ajoin ankarasti hänen moneen

 reikään juoksevia rahojaan, ei hän olisi luopunut Mustasta

 mistään hinnasta. Koira poisti yksinäisyyden, joka vuosi vuodelta

 eron jälkeen oli alkanut kalvaa sydänalaa aina vain pahemmin.

   – Ja Empulle annan myös vähän rahaa, on se niin kultainen poika,

 aina auttamassa jos vähänkin tarvitsen apua, Tuuli jatkoi ääneen

 jutusteluaan. Musta kääntyi selälleen ja tökki takatassuillaan hänen

 sääriään. Se odotti maharapsutuksia jotka olivat siltä päivältä

 saamatta. – Anna ei ota minulta rahaa, hän jatkoi eikä ollut

 huomaavinaankaan koiran touhuja, mutta pojalle voin aina antaa,

 niin pääsee äitinsäkin vähän helpommalla. Ja tietenkin Emilialle.

 Koira jatkoi koipiensa jyskyttämistä niin, että sukkaan tuli reikä.

   – No voi, viimeinen ehjä pari! Hyvä on, hyvä on, saat rapsutuksesi.

   Jonkin ajan kuluttua Tuuli alkoi repiä viimeistä kuorta auki. Hän

oli jättänyt sen viimeiseksi, sillä siinä oli lakitoimiston leima. 

   – Mitähän ikävää on tulossa, hän nurisi vetäessään kirjettä esiin.

Hetkeen hän ei tajunnut mitä luki.

Kului muutama päivä. Tuuli oli jo hieman toipunut järkytyksestään.

   – Saada nyt sellainen summa rahaa noin vain, että vieläkin 

hengästyttää, hän uskaltautui viimein kertomaan tyttärelleen. –

Kuvittele nyt, minulle, jolla on aina nälkä, ei ruoka maita ja minä

joka nukun kuin karhu talviuntaan, herään monta kertaa yössä, hän

huokaili. – Älä naura, Anna, tämä on vakava paikka, hän puuskahti

lopuksi ja herahti itsekin nauruun.

   Mutta jospa kuitenkin on tapahtunut virhe, hän pohti ties

monennenko kerran lopetettuaan puhelun. Niin, niin sen täytyi olla.

Tietenkin. Annakaan ei vain raaskinut epäillä sitä minulle ääneen.

“Ainut perillinen”, oli kirjeessä lukenut. Joku sukulainen, josta hän

ei ollut kuullutkaan tai ainakaan muistanut kuulleensa, niin

karjalaista, sukurakasta heimoa kuin olivatkin. Heidän sukunsa oli

hajonnut sodan pyörteissä, osan pelastautuessa Ruotsiin, osan

Amerikkaan asti. Ei, tämän täytyi olla virhe, kertakaikkinen erehdys.

   Sillä voisiko olla totta, että hän saisi joskus jotakin ilmaiseksi?

Voisiko hän todellakin lopettaa iltasiivoukset pankissa? Vihdoinkin

olisi aikaa tehdä kunnon lenkkejä Mustan kanssa työpäivän jälkeen.

Voisi käydä elokuvissa, teatterissa ja joskus vaikkapa tanssimassa.

Tai vain istumassa iltaa jossakin pienessä viihtyisässä ravintolassa

ihmisiä katsellen, ehkä jutellen. Hän joisi vähän viiniä, jopa söisikin.

Ei, sellaista ylellisyyttä hän ei voinut saada, joku toinen kyllä,

mutta ei hän. Kyyneleet nousivat väkisin silmiin. Vaikka summa ei

ollut suuren suuri, se olisi riittävä, jotta hän saisi asuntovelan

maksettua ja rahaa jäisi vielä käyttöönkin. Mutta nyt hän oli jo

täysin vakuuttunut, että oli tapahtunut erehdys. Hän halusi unohtaa

koko  asian.

   – Ei pienelle ihmiselle saa antaa turhia toiveita, hän parkui jo

kurkku suorana Mustan kainalossa.

Tuuli istui sohvalla. Oli uuden vuoden aatto. Paukuttelu oli jo

alkanut. Koira makasi vierellä, pää hänen reidellään. Tuuli tiesi, että

se pelkäsi, ja hän rapsutteli sitä puhuen rauhoittavalla äänellä.

Levyllä soi Schubertin Ave Maria, joka häivytti osan paukkeesta.

Lunta oli tupruttanut pitkin iltaa suurina hiutaleina ikkunoihin 

peittäen vähä vähältä näkyvyyden. Musta rauhoittui, haukotteli suu

leveänä ja kohta jo kuorsasi. Tuuli silitteli sen päätä. He olivat

syöneet paremmin kuin koskaan. Hän oli kattanut pöytään

kauneimmat astiansa ja sytyttänyt valkoiset kynttilät äidiltä

saamaansa hopeiseen kynttelikköön. Pitkästä aikaa hän oli rohjennut

ostaa itselleen punaviiniä, ensimmäistä kertaa elämässään jopa

vuosikertaa juhlan kunniaksi, ja mehevän pihvin.

   Olo oli raukea. Yskä vaivasi vielä vähän, mutta hän oli ostanut

vitamiineja sekä hedelmiä, marjoja pakkaseen, vihanneksia ja muita

ruokatarpeita jääkaapin täyteen. Nyt hän tervehtyisi. Häntä nauratti

muistellessaan itseään ruokakaupassa. Hän oli suorastaan

riehunut siellä, juossut posket kuumina tiskiltä toiselle, hyllyltä

hyllylle. Kerrankin hän oli voinut ostaa mielensä mukaan ja hyvää

laatua joutumatta koko ajan laskemaan mielessään riittivätkö rahat.

Olo tuntui turvalliselta ja hän taputteli onnellisena vatsaansa. Se oli

pyöreä kuin juuri kohonnut limppu. Vieressä vanha koira päästeli

paukkuja. Se oli hotkinut ruokansa. Sekin.

© AilaKaarina

3. NAAPURIT

3. NAAPURIT


Marcus katseli keittiön ikkunasta tyttöä, joka laahusti tihkusateessa ja veti takkiaan tiukemmin ympärilleen. Hän tiesi, vaikkei voinutkaan sitä näin kaukaa nähdä, että tämä oli kalpea, valvoneen näköinen. Kun hän aamuisin oli tullut pihalle koiransa kanssa mennäkseen joko jo sisään tai vasta aamulenkille, hän oli usein nähnyt tytön samoihin aikoihin kävelemässä kohti ovea uupunein, raskain askelin. Syksyn edetessä tyttö alkoi pukeutua tummanvihreään lähes nilkkoihin ulottuvaan takkiin, jonka alta pilkottivat farkunlahkeet. Hiukset oli sitaistu takaa kiinni.
     Tyttö katosi näköpiiristä kääntyessään kohti ulko-ovea. Marcus vilkaisi kelloaan, sillä tänään oli tavallista kiireisempi aamu ja aamulenkki oli jo tehty.
    – Pitää lähteä, hän sanoi koiralle, joka katseli häntä pää kallellaan häntä heiluen. Se oli pentu eikä olisi jäänyt yksin edes lyhyeksi aikaa. Uhmakkaasti se sitten jyrsi riekaleiksi kaiken mahdollisen eteensä sattuvan, minkä hän oli unohtanut nostaa katon rajaan. Marcus rapsutti sitä korvan takaa ja sanoi ääneensä napakkuutta tavoitellen:
    – Tulen heti kun tentti on ohi, käy nukkumaan. Etkä sitten tuhoa täällä mitään.
    Hän kantoi Pennun – tähän nimeen koiran oli ollut tyytyminen – koppaansa, jonne se jäi onnettoman näköisenä.
     Vielä pukeutuessaan Marcus pohti tytön arvoitusta, ei saanut ajatuksiaan irti hänestä. Tyttö oli kesällä muuttanut vastapäiseen huoneistoon. Tämän tästä, aamuisin, he kohtasivat jossakin kohtaa pihaa tai porraskäytävää, jolloin tyttö aina tervehti häntä nopeasti tuskin silmiin katsoen, juuri ja juuri havaittava hymy huulillaan ja kiirehti askeleitaan.
     Vähitellen Marcuksen kiinnostus oli virinnyt.

Oli nimittäin toinenkin tyttö, kasvoiltaan hyvin samannäköinen kuin Marcuksen “Aamutytöksi” ristimä nuori nainen, joka myös kulki vastapäisestä ovesta. Eloisa, ihastuttava olento, jonka hän oli joskus iltaisin nähnyt, niin ikään portaissa ja pihalla.
    Ensimmäinen  muistikuva hänestäkin jäi kesällä. Marcus oli juuri astunut porraskäytävään mennäkseen Pennun kanssa iltalenkille, kun oli kuullut iloista naurua alhaalta. Vaistomaisesti hän oli kurkistanut kaiteen yli ja nähnyt valkoisen olennon liitävän rappusia ylös. Tytöllä oli ollut yllään lyhyehkö valkoinen mekko, jonka helmojen alta näkyi vauhdilla etenevä siro, mutta jäntevä jalkapari. Hän oli juossut kuudenteen kerrokseen kannoillaan nuori mies. Pentu oli nykinyt Marcuksen liikkeelle.
     Pari iltaa sitten hän oli viimeksi nähnyt "Iltatyön" sulkemassa oveaan, kun hän oli avannut omansa. Hän oli katsonut Marcusta hymyillen, sanonut “hei” ja kadonnut tanssiaskelin portaisiin. Korkojen kevyttä ja häipyvää kopinaa hän oli kuunnellut ulko-oven kumahdukseen asti.
     Oliko mahdollista, että kysymyksessä oli sama tyttö, jonka hän oli nähnyt aamuisin? Marcus pohti tuhannennen kerran. Vai asuiko asunnossa kaksi samannäköistä nuorta naista, kaksoset peräti tai sitten vain niin erilaiset sisarukset? Kuin aurinko ja kuu, mutta paikkansa vaihtaneet. Tai aamun kalpea kuu ja illan loistava, yön salaisuuksiin katoava aurinko, tähti, hän leikitteli mielikuvillaan. Hän ei vain koskaan ollut onnistunut näkemään heitä yhtä aikaa, Ei myöskään iltaprinsessaa näkynyt koskaan aamuisin, sen enempää kuin aamutyttöä olisi näkynyt iltaisin.

Päivät kuluivat lopputyön parissa, jota Marcus teki japanilaisesta kirjallisuudesta. Hän työskenteli ahkerasti, sillä hän oli vähän jäljessä opinnoissaan alituisen sairastelun vuoksi. Nyt vointi oli hyvä, hän tunsi itsensä tarmokkaaksi. Useimmiten hän nykyään istui koneensa ja kirjojensa kanssa keittiön pöydän ääressä, sillä siitä oli hyvä näköala pihan takana olevaan puistoon. Oli mukava välillä pysähtyä katselemaan edessään avautuvaa syksyistä ilotulitusta. Muutaman sateisen päivän jälkeen luonto oli repäissyt itsensä henkeäsalpaavaan väriloistoon, eikä hän muistanut aiemmin nähneensä näin väkevän kaunista syksyä.
    Aikansa luettuaan Marcus nousi keittämään kahvit ja saman tien oli Pentu hänen jaloissaan leikkiseuraa sekä makupalaa tahtomassa. Hän nappasi koiran syliinsä, odotteli kahvin valmistumista, kaatoi sen mukiin yhä Pentua kantaen ja istahti takaisin tuolille. Toisella kädellä hän hörppi kahviaan ja toisella yritti estää koiraa nuolemasta suutaan kunnes viimein kantoi sen takaisin koppaansa, josta se katseli vinkuen ja loukkaantuneen näköisenä. Hän yritti paneutua kirjaansa, Dazain Laskevaan aurinkoon, jota hän halusi vielä tarkastella. Mutta nyt lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Ajatukset harhailivat.
     Hän oli elänyt yksin jo vuosia. Muutaman kerran hän oli seurustellut, mutta vain lyhyehköjä jaksoja. Suhteet olivat päättyneet melkein itsestään eikä niistä jäänyt kuin haalea muisto. Kuten hän ajatteli “Aamutytöstä”, hänkin oli vähän ihmisarka ja siksi hän ymmärsi tätä ja tunsi kiintymystä. Vieläkään hän ei ollut jutellut tytölle mitään, sen enempää kuin tyttö hänelle. Molemmat vain tervehtivät ja poistuivat ovista milloin sisään, milloin ulos. Iltatytölle hän ei olisi kyennyt sanomaan senkään vertaa mitään, sillä tämän viehkeys mykisti hänet täysin. Mutta ihmeekseen juuri häneen Markuksen oli helppo suhtautua luontevasti vaikkei keksinytkään sanottavaa. Sitä paitsi tyttöhän ehti aina tanssia matkoihinsa heti “hein” jälkeen. Marcusta pikemminkin hymyilytti kuin harmitti oma kaikkinainen kömpelyytensä. Hän oli sairastunut teinivuosinaan nivelreumaan ja oli oppinut hyväksymään itsensä sellaisena kuin oli.

Talvi tuli ja meni sairastellessa. Markus oli joutunut käymään usein sairaalassa ja oli tehnyt opiskelunsa eteen sen minkä oli kyennyt. – Pieni takapakki vain, oli lääkäri lohdutellut. Lopputyö eteni kuitenkin kuin omalla painollaan ja jokainen valmis liuska antoi uutta puhtia seuraavaan aamuun. Hän oli ikänsä rakastanut lukemista, ja niin oli opiskelukin kuin rakkain harrastus. Mikä ihaninta, kevät teki tuloaan ja elämä tuntui elettävältä, varsinkin kun kivut olivat alkaneet hellittää auringon näyttäytyessä yhä useammin ja kauemmin. Tyttöjä hän kaipasi aina, katseli ikkunasta, joskus ovisilmästäkin, kuulosteli eteiseen, viivytteli rappukäytävässä, oli onnellinen jos näki edes vilauksen heistä, kummasta tahansa.

Marcus joi aamukahviaan. Pentu makasi pöydän alla, oli hiippaillut sinne jo monena päivänä, paikkaan, josta he olivat taistelleet kauan ja hartaasti. Marcuksen mielestä koiran paikka oli kopassa, mutta Pentu oli ollut sitkeästi toista mieltä ja tuhisi nyt tyytyväisenä kuono hänen jalkateriensä päällä.
    Hän nosti katseensa ylös kirjasta, sillä äkkiä hän vain tiesi, että tyttö oli tulossa kotiin, hieman tavallista myöhemmin. Siinä hän kävelikin, väsyneesti, niin kuin olisi seissyt jaloillaan koko yön. Markus nousi, talutti pannasta vastaan harovan Pennun koppaansa, hiipi ovelle ja näki ovisilmästä tytön astuvan hissistä ulos ja kävelevän avain kädessään oveaan kohti. Pian ovi kolahti kiinni ja Marcus palasi hiljaa keittiöön. Hän joi loput jäähtyneestä kahvista, käveli kotinsa vähäisiä neliöitä edestakaisin kunnes koira vinkui ulos. Tunnollisesti hän haki talutushihnan, veti takin ylleen ja kengät jalkaansa ja meni koiran luo, joka jo raapi ovea haukahdellen. Hetken hän seisoi tytön oven takana. Mitään ei kuulunut.
    Illalla Marcus tuli lenkiltä Pennun kanssa. Saman tien hänet naulattiin paikoilleen ulko-ovelle, jonka hän oli juuri aukaissut. Iltatyttö juoksi häntä vastaan portaiden viimeistä suoraa alas. Avonaisen takin alta näkyi punainen mekko, jonka helmat pullistuivat kuin laskuvarjo. Hänen juoksunsa oli kevyttä kuin jonkin nopeajalkaisen eläimen. Hetken näytti jopa siltä kuin tyttö olisi lentänyt.

Seuraava aamu oli viileä, mutta aamupäivän kuluessa aurinko pilkisti aika ajoin pilviverhon läpi. Puiden oksilla oli urpuja ja lintujen äänet kuuluivat selkeästi raollaan olevasta ikkunasta. Marcus söi leipää ja Pentu kyttäsi vieressä kuola valuen, vaikka se oli syönyt oman ateriansa vähän jälkeen aamulenkin ja vain hetki sitten makupaloja. Jostakin kauempaa kuului ujellus, ääni läheni, hän nosti katseensa ikkunaan ja näki ambulanssin kaartavan pihaan. Kolme ihmistä kiiruhti ulko-ovelle paareineen, laukkuineen. Marcus juoksi eteiseen ja katsoi ovisilmästä, mutta kun hissi pysähtyi heidän kerroksessaan, hän avasi ovensa. Koira tassutteli hänen jalkojensa juureen. Vastapäisen oven edessä seisoi silmät itkuisina keski-ikäinen nainen, jonka hän oli nähnyt joskus aiemminkin. Nainen nyökkäsi hänelle, pyöritti kevyesti päätään ja sulki oven ambulanssiväen jälkeen.
     Jonkin ajan kuluttua ovi aukaistiin. Tyttö makasi paareilla, silmät kiinni, kalpeana, sotkuiset hiukset levällään. Marcus, joka seisoi yhä oviaukossa koira jaloissaan, näki helpotuksekseen, että tyttö eli.
    Ikkunastaan hän huomasi punaisen hameen pilkistävän peitteen alta. Aamupäivän haaleassa valossa se näytti jotenkin sopimattomalta.

© AilaKaarina

2. HAUDATTU

2. HAUDATTU


– Ja Jeesus sanoi: “Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista…” Tuuli puhalsi papin sanat kuulumattomiin, mutta Anna jatkoi mielessään: “... jonka maailma antaa“.
    Saulin ruumis, joka oli lennätetty arkussaan Ranskasta kotimaahan, tuhkattaisiin piakkoin. Anna oli katsonut kuivin silmin, tyttärensä vierellä tämän käteen nojaten valkoista arkkua. Hänen miehensä odotti autossa ja samana iltana he ajaisivat takaisin kotiin, vain tytär jäisi muistotilaisuuteen Saulin suvun kesäpaikalle. Hän vilkaisi tyttöä, tämän silmissä kiilsivät kyyneleet. Anna tiesi miten syvästi hän isänsä poismenoa suri vaikkei ollut tätä usein tavannutkaan, eivätkä he edes olleet erityisen läheisiä. Vuosien varrella isä ja tytär tapasivat joitakin kertoja vuodessa joskus parin päivän ajan, joskus joidenkin viikkojen verran tyttären lomaillessa isänsä luona.
     Sauli oli avioitunut sihteerinsä kanssa erottuaan vaimostaan. Myöhemmin Sauli kertoi, että heillä oli ollut suhde ennen häntä. Ja silloin hän oli muistanut sen illan, kuten muisti taas, ja tuon rakastavan naisen ja hänen melkein kuin sokean eleet tanssilattialla. Ja oman kipunsa. Ja meren. Ja tuulen, sateen.
    Anna katseli tummaan pukuun pukeutunutta naista, joka oli itkua pidätellen laskemassa arkun päälle seppelettä ja tunsi äkkiä piston sisimmässään. Millä oikeudella hän, Anna, oli täällä? Kutsua hän ei ollut saanut, mutta tytär, juuri täysi-ikäisyyden kynnyksellä, oli pyytänyt hänet mukaansa. Hän vilkaisi uudelleen tyttöä. Miten hän tätä rakastikaan. Hän oli aina tiennyt äitinsä tunteet. Eikä Annaa hävettänyt enää. Hän tunsi, mitään sille voimatta, olevansa leski itsekin.


Mies astui saliin tummassa puvussa, kookkaana. Jokin hänen olemuksessaan sai Annan päässä soimaan sanat tuossa on sinun miehesi, eikä hän saanut tästä silmiään irti. Jos miehellä olisi päässään lierihattu, hän näyttäisi gangsterilta, sillä hänessä oli jotakin kovaa, hän mietti. Hetken mies katsoi suoraan häntä.
    Anna oli juuri päättänyt lähteä. Kello lähenteli puolta yötä eikä hän ollut juhlatuulella. Miehen viereen ilmestyi tyylikkäästi pukeutunut nainen, suunnilleen miehen ikäinen. Pari vaihtoi nopeasti vain muutaman sanan ja nainen poistui. Mies käveli ulko-ovea kohti. Anna lähti näennäisen rauhallisesti kävelemään eteiseen. Ilokseen hän näki miehen kääntyvän terassille päin. Seinällä oli puhelin. Hän nappasi luurin, oli laittavinaan kolikoita ja pyöritti umpimähkään numeroita, odotti hetken ja alkoi puhua puhelimeen samalla kun etsi miestä katseellaan. Hän ei saa lähteä pois, jyskytti hänen ohimoissaan. Anna vilkuili vaivihkaa terassin oviaukkoa ja jatkoi puhumistaan.
    – Hei, oletko jo lähdössä? Mies seisoi hänen edessään hieman kumarassa, vakavana. Anna piti miehen silmistä, niiden tutkivasta katseesta, joissa hetken häivähti pieni pilke. – Soitit taksin? Mies katsoi häneen kysyvästi.
    Anna sanoi puhelimeen "hei hei", laski luurin paikoilleen ja vastasi hymyillen: – En soittanut kenellekään.
    – En usko. Soitit tietenkin miehellesi tai miesystävälle, rakastajalle. Mieskin hymyili ja katsoi yhä häntä kiinteästi silmiin.
    Joko tyyppi kuuluu fossiileihin tai sitten hän on lukenut liikaa kioskikirjallisuutta, Anna mietti yrittäen pidätellä nauruaan. “Rakastaja” kuulosti koomiselta, hänen maailmassaan vieraalta.
    – En soittanut kenellekään, usko nyt. Annaa nauratti jo todella, mutta hän oli iloinen jo pelkästään siitä, että mies seisoi siinä ja oli pysähtynyt juttelemaan ja ennen kaikkea siitä, että tämä vaikutti kiinnostuneelta.
    Mies katsoi häntä tovin, ensin vakavana ja sanoi sitten naurahtaen: – En usko kuitenkaan, mutta lähde tanssimaan.

Lähempää katsottuna mies näytti vanhemmalta kuin hän oli ensin huomannut. Heidän ikäeronsa oli varmaankin 10–15 vuotta. Mutta myös silmät olivat ystävällisemmät, tai sitten sellaisiksi muuttuneet. Anna tunsi olonsa oudon levolliseksi. Vastahan he olivat vaihtaneet muutaman hassun lauseen. Hänen mieleensä tuli yllättäen Bronten Humiseva harju. Hän muisti kuinka hän oli nuorena tyttönä ihmetellyt kirjan päähenkilöiden ikäeroa; miten kukaan niin nuori, miltei tyttönen vielä saattoi ihastua niin vanhaan mieheen kuin Mr. Rochester oli. Saman tien hän tajusi että sekoitti kirjan toisen sisaruksen teokseen ja yritti sitten vain keskittyä tanssimiseen.
    Lattialla oli tungosta ja oli painauduttava kiinni toiseen mahtuakseen liikkumaan. Pian mies löysi nurkan jossa oli tilaa pyörähdellä. Hän tanssi erinomaisesti ja Anna rentoutui. Pitkästä aikaa hän aisti oman keveytensä.
    Baari oli täpötäynnä ja juomansa lopulta saatuaan he löysivät rauhallisen nurkkapöydän, josta jo hieman humaltunut pariskunta teki juuri lähtöä. Mies kertoi asuvansa yläkerran hotellissa. Enempää hän ei itsestään kertonut eikä Anna kysynyt. Kun valomerkki tuli, hän tajusi heidän istuneen ja jutelleen toista tuntia. Mies pyysi häntä luokseen ja Anna tunsi lämpimän väreilyn kehossaan. Hän oli pelännyt ettei mies pyytäisi. Oli jotenkin täysin luonnollista lähteä hänen mukaansa. Niin roistolta kuin mies hänen silmissään yhä näytti, hän käyttäytyi kuin herrasmies.

Miehen nimi oli Sauli. He esittelivät itsensä vasta hotellihuoneessa ja hetkeksi Anna pysähtyi ihmettelemään omaa huolettomuuttaan. Hulluahan oli lähteä noin vain ventovieraan mukaan. Olen kerta kaikkiaan liian vanha tällaiseen, hän ajatteli, hetken hieman pelästyneenä. Mutta miehen seurassa oli viihtyisää. Ja hotelli oli Helsingin tasokkaimpia, joten tuskin häntä ainakaan murhattaisiin.
    He juttelivat niitä näitä ja Anna tunsi olonsa aina vain rauhallisemmaksi. Hän piti miehen älykkyydestä ja huumorintajusta. Olen selkeästi hanhien sukua, hän mietti miehen mentyä ostamaan automaatista tupakkaa. Ellen varo, olen leimautumassa häneen kuin hanhenpoikanen. Miten tällainen tapahtuu? Miten voi tuntea näin nopeasti kiintymystä tuntemattomaan? Hänen mietteensä keskeytyivät kun mies astui ovesta sisään kysyen heti kun oli sytyttänyt tupakkansa:
    – Minkä ikäinen olet? En kestä pikkutyttöjä.
    – Älä huoli, en minäkään pikkupoikia. Anna sanoi ikänsä tietäen hyvin, että sitä oli vaikea uskoa. Hän näytti pikkutyöltä, kymmenen vuotta ikäänsä nuoremmalta. Mies kohottikin kulmiaan.
   – Sinusta ei saa selvää puhutko totta vai et. Otatko jotakin? Viskiä löytyy, konjakkia. Mies osoitti kahta pulloa pöydällä.
   – Viskiä kiitos, sopii tunnelmaan.

Keskustelu syveni. Tunnelma oli luonteva. Anna antoi ajatustensa kulkea. Siitä oli kauan kun hän viimeksi oli tuntenut näin, tällaista tuttuutta. Läheisyyttä. Pöhkö, hän ajatteli heti, olet siis ihastumassa. Mieshän voisi melkein olla isäsi. Hän pyysi toisen viskin. Liian myöhään hän huomasi, että se oli liikaa, häntä pyörrytti. Piti päästä vessaan.
    – Varo, Sauli sanoi nopeasti, – varo laukkua. Lattialla oli iso, avonainen matkalaukku, jonka mies oli potkaissut aiemmin hieman sivummalle. Siinä missä Anna seisoi oli vain kapea kulkuväylä sängyn ja laukun välissä. Hän potkaisi kengät jalastaan ja käveli laukussa olevien vaatteiden päältä toivoen, ettei niiden alla olisi mitään särkyvää. Hän vilkaisi hymyillen miestä joka katseli häntä huvittunut ilme kasvoillaan.
    Hän viipyi kauan kylpyhuoneessa, puhdisti kasvonsa meikistä ja kävi kevyessä suihkussa. Olo helpottui. Oveen koputettiin.
    – Hei, onko kaikki hyvin? kuului huolestunut ääni.
    Anna vastasi kaiken olevan hyvin ja tulevansa pian. Hän toivoi, että mies kävisi nukkumaan ja hän voisi joko livistää tiehensä tai käydä itsekin nukkumaan. Ajatus kuvioihin kuuluvasta rakastelusta ei kiehtonut. Ei hän siksi ollut miehen mukaan lähtenyt, hän ei vain halunnut olla yksin. Tai paremminkin ilman hänen seuraansa.

Mies nukkui Annan vihdoin tultua pois kylpyhuoneesta. Aikamoinen luottamus sinullakin, hän ajatteli katsoessaan rauhallisesti nukkuvaa miestä. Vai oletko sinäkin vain hieman välinpitämätön itsesi suhteen?
   Hän mietti mitä tekisi, jäisikö vai soittaisiko taksin ja lähtisi. Mutta häntä inhotti ajatuskin joutua kulkemaan vastaanottotiskin ohi. Aamulla olisi sama edessä, mutta silloin olisi enemmän ihmisiä liikkeellä ja hän voisi häipyä näkymättömämmin. Hän katsoi taas miestä ja hiipi hiljaa toiselle puolelle leveää sänkyä.
    Aamulla hän heräsi miehen hyväilyihin ja sanoihin: – Huomenta. Olet hymyillyt vaikka kuin kauan, mutta et avannut silmiäsi. Nukuitko todella?
    Anna vastasi unisesti juuri heränneensä.
    – Miten pieni olet, sanoi mies hetken kuluttua, – mahtuisit matkalaukkuuni. Voisin viedä sinut mukanani ilmaiseksi.
    He nauroivat.

Kunpa olisitkin vienyt, Anna ajatteli myöhemmin, pois kaikesta. Ihmekös tuo jos hymyilin unissani, sillä yksinäisyyteni minä vaatetin sinun olemuksesi lämmöllä ja aamulla se oli ylläni kuin iho enkä sen jälkeen ole voinut luopua siitä. Uneen asti minä tunnistin sinut. Hetkeksi sinäkin vaatetit itsesi minun kaipauksellani, erillisyytesi, mutta vain hetkeksi. Se oli molemminpuolista armeliaisuutta.
    Hän makasi sängyllään. Oli kesäisen valoisa iltayö, aamulla olisi aikainen herätys, mutta ei hän odottanut vielä unta. He olivat tavanneet harvakseen, ja nyt hän odotti Saulin soittoa, vasta sitten hän malttaisi nukahtaa. Yöpöydällä oli kasa kirjoja ja hän alkoi selata Mustapään runoteosta. Siinä oli runo, “Viimeinen ilta”, jota hän erityisesti rakasti. Siitä oli tullut hänelle kuin sävellys, fuuga, joka soi vuosien myötä hänelle uudelleen ja uudelleen, aina vähän erilaisena, mutta aina myös itseään toistaen. Se toi muistoja mieleen, varhaisnuoruuden ajan, jolloin hän oli asunut joitakin vuosia opiskelija-asunnossa. Hän oli ystävystynyt vastapäisessä huoneistossa asuvan pojan kanssa. Heidän tiensä olivat eronneet, mutta vieläkin hän toisinaan mietti mitä pojalle mahtoi kuulua. Hän oli ollut hieman erikoinen, lukutoukka, henkevä ja jollakin tavalla puhdas ja viaton ihminen. Mutta hän muisti, vuosien jälkeenkin, pojan tuoksun, ihon tuoksun. Se ei vain ollut tuoksu, joka olisi saanut hänet heräämään, jonka hän olisi halunnut omalle iholleen.
    Kohtaamisia, eroja, sitä koko elämä, hän mietti. Olemme hetken lohtuna toisillemme ja sitten on taas lähdön aika. Tai – surullisinta mitä voi tapahtua: “ Me emme voineet auttaa toisiamme”. Poika oli lausunut tämän Mustapään säkeen hänen muuttopäivänään, silmissään surua.

Sauli ei soittanut, eikä vastannut Annan soittoihin kuin vasta parin päivän päästä.
    – Sanoinhan, että minulla on kovasti töitä. Soitan kun ehdin tavata sinua.
    Näihin sanoihin hänen oli tyytyminen.
    Muutaman päivän kuluttua he tapasivat samassa ravintolassa kuin aiemminkin. Sauli asui edelleen hotellissa ja he viettivät siellä yön. Aamulla hän kertoi lähtevänsä seuraavan viikon lopussa takaisin Ranskaan. Kyllähän Anna oli tiennyt, että se oli ollut miehen kotimaa nuoruusvuosista lähtien ja että sinne hän jonain päivänä palaisi, mutta silti hän yllättyi. Aiemmin Sauli oli kertonut lähtevänsä vasta kesän lopulla. Asiaa ihmeteltyään hän sai vastaukseksi “firmassa sattuneet hankaluudet”.
    Anna oli onneton, mutta Sauli lohdutti heidän ehtivän vielä tavata.
    – Milloin?
    – Soitan sitten, oli vastaus, ja siihen hänen täytyi taas tyytyä.

Eräänä iltana Annan ystävä soitti ja pyysi häntä seurakseen ulos. Saulista ei ollut kuulunut mitään muutamaan päivään, eikä hän uskaltanut häiritä tätä soitollaan. Hän oli levoton ja epävarma. Välittikö Sauli hänestä, vai leikkikö vain? Hän huomasi miettivänsä tätä liiankin usein. Äiti oli jo pyytänyt saada pojan luokseen yöksi ja kehottanut Annaa lähtemään ulos. Anna oli ensin vastustellut, mutta äiti oli inttänyt ettei hän ikuisesti olisi teräkunnossa ja kykenevä helpottamaan hänen taakkaansa lapsen isän kuoltua viitisen vuotta sitten. Alun perin hän oli kuitenkin ajatellut viettää illan yksinään kotona äidin haettua Emilin. Mutta mikäpä siinä. Kotona hän olisi vain tuijotellut puhelinta.
    He olivat istuneet tunnin verran tanssilattian vieressä olevan pöydän ääressä, samassa ravintolassa, jossa hän Saulin kanssa aina kävi, kun Anna huomasi riemukseen Saulin kävelevän kohti baaritiskiä. Hän ehti nousta mennäkseen miehen luo, kun kuuli tämän nimeä huudettavan. Nainen, ei sama jonka kanssa mies oli jutellut heidän ensimmäisenä iltanaan, riensi Saulin luo, otti hellästi miehen käsistä kiinni ja sitten halasi häntä. Anna istuutui takaisin tuolilleen. Nainen tarttui Saulin käteen ja veti tätä kohti tanssilattiaa. Anna istui jäykkänä ja yritti katsoa muualle.
    Naapuripöydässä istui mies yksinään, ja Anna nousi nopeasti ja pyysi miestä tanssimaan. Luojan kiitos, mies suostui, hän ajatteli pyörähtäessään miehen ohjauksessa ja yritti keskittyä kuuntelemaan tämän sanoja. Katseellaan hän seurasi toisen parin tanssimista, näki naisen tanssivan silmät kiinni hymy huulillaan nojaten päätään Saulin olkapäähän, kädet miehen kaulalla. Sauli huomasi hänet ja alkoi tanssia niin että näki koko ajan Annan. Hän ohjasi parinsa lähelle ja katsoi häntä yhä kiinteästi, mutta Anna ei pystynyt tulkitsemaan miehen katsetta. Miksi tuijotat minua jos en merkitse sinulle mitään? hänen teki mieli huutaa, järjestää reipas kohtaus ja saada tuon naisen hymy katoamaan. Tuon sietämättömän onnellisen hymyn! Häntä järkytti naisen olemus, joka kaikessa kertoi miten syvästi rakastunut hän oli.
    Sauli tanssi yhä Annaa tuijottaen. Tanssilattialta poistuessaan mies kääntyi vielä häneen päin, totisena ja nyökkäsi hieman. Niin kuin olisin salaliittolainen, Anna ajatteli, nyt jo hieman huvittuneena. Jonkin ajan kuluttua Sauli käveli naisen vierellä ulos ravintolasta.
    Yöllä Anna kulki kaupungin katuja, sillä hän ei ollut lähtenyt Teean mukana kotiin. Hän halusi olla yksin. Oli alkanut sataa. Meren rantaan päästyään Anna antoi vihdoin itkunsa tulla. Hän itki kunnes ei enää jaksanut. Tuulen ulvoessa hän oli antanut itkunsakin muuttua huudoksi. Lopulta hän oli ulvonut yhdessä tuulen kanssa. Ja meri säesti heitä.

– En tiedä miksi rakastin sinua kaikki nämä vuodet. En edes usko yksipuoliseen rakkauteen, etkä sinä ollut kuin ihastunut minuun alussa, niin luulen, Anna kuiskasi käydessään myöhemmin yksinään Saulin haudalla. – Rakkauttani sinuun en vain saanut loppumaan, hän kosketti muistokiveä ja lisäsi: – Siksikö, että syystä, jota en pysty jäljittämään, se vaate jonka minulle annoit yksinäisyyteni peitoksi, oli vain tutumpi kuin kenenkään toisen?

 © AilaKaarina